Sotilaan raskaat askeleet kuuluivat viereisestä huoneesta. Francine nousi säikähtyneenä ja toi seuraavassa tuokiossa sisälle erään korpraalin. Tervehdittyään sotilaallisesti neiti de Verneuiliä tuo tasavaltalainen ojensi neiti de Verneuilille kaksi kirjettä, joiden paperi oli jotenkin likainen. Kun ei soturi saanut mitään vastausta parisittarelta, hän sanoi hänelle poistuessaan:
— Päällikkö lähetti nämä.
Ollen synkkien aavistusten raatelema, neiti de Verneuil luki seuraavan kirjeen, jonka luultavasti Hulot oli kiireessä kirjoittanut:
"Neitiseni, soturini ovat saaneet käsiinsä erään Garsin sanansaattajan, joka juuri on ammuttu. Häneltä ottamieni kirjeiden joukossa on yksi, jonka lähetän teille ja josta teillä voi olla hyötyä, j.n.e."
— Kiitos taivaan, he eivät ole ampuneet häntä! — hän huudahti, viskaten tuon kirjeen tuleen.
Hän hengitti vapaammin ja luki ahmien hänelle lähetetyn kirjeen, joka oli markiisin kirjoittama ja näytti olevan omistettu rouva du Gualle:
"Ei, enkelini, tänä iltana en lähde Vivetièreen. Tänä iltana te häviätte kreivin kanssa lyömänne vedon, ja minä saan voiton tasavallasta tuon viehättävän tytön persoonassa, joka totisesti ansaitsee yhden lemmenyön, sen kai myöntänette. Se on ainoa varsinainen etu, jonka saavutan tästä sotaretkestä, sillä Vendée alistuu. Ranskassa ei enää ole mitään tehtävää, ja epäilemättä matkustamme me kaksi takaisin Englantiin. Mutta huomiseen vakavat asiat."
Tämä kirje putosi hänen käsistään, hän sulki silmänsä, jäi mykäksi ja kumartui taaksepäin, pää nojaten patjaan. Kauan vaiti oltuaan hän katsahti kamiinikelloon, joka silloin oli neljä.
— Ja herra odotuttaa itseään! — hän sanoi julman ivallisena.
— Oh, jospa jokin seikka estäisi hänet tulemasta! — huudahti
Francine.