— Jos hän ei tule, — sanoi Marie kumealla äänellä, — niin lähden minä häntä vastaan! Mutta ei, nyt hän ei enää viivy kauan… Francine, olenko oikein kaunis?
— Te olette hyvin kalpea.
— Katso, — jatkoi neiti de Verneuil, — tämä tuoksujen täyttämä huone, nämä kukat, nämä kynttilät, tämä huumaava ilma — saattaakohan kaikki tämä tuottaa taivaan esimaun sille miehelle, jolle tänä yönä aion tarjota lemmen riemun?
— Mitä onkaan tapahtunut, neiti rakas?
— Olen petetty, harhaan viety, jaloin poljettu, muserrettu, ja tahdon surmata, repiä kappaleiksi tuon miehen!… Niin, niin, ilmenihän aina hänen käyttäymisessään halveksimista, jota hän huonosti osasi peittää, ja jota minä en tahtonut huomata! Oh, tämä tuottaa minulle surman! — Mutta olenpa mieletön! — hän virkkoi nauraen; — hän tulee, ja minulla on yö opettaakseni hänelle, että mies, joka kerran on minut omistanut, ei enää voi minua jättää, olin sitten naimisissa tai en. Olen mittaava hänelle koston solvauksen mukaan, ja hän tulee kuolemaan epätoivoissaan. Luulin hänellä olevan jonkun verran mielenylevyyttä, mutta hän on epäilemättä palvelijan poika! Kieltämättä hän on hyvin taitavasti minut pettänyt, sillä en voinut aavistaa, että mies, joka tosin oli saattanut armotta jättää minut Pille-Michen käsiin, sentään saattoi alentua mitä halpamaisimpaan koirankujeeseen. Onhan niin helppo pettää rakastunutta naista, ettei ole sen halpamaisempaa tekoa. Hän surmatkoon minut, hyvä; mutta valehdella, hän, jota olin pitänyt niin suurena! Se mies on laahattava mestauslavalle. Oh, tahtoisinpa nähdä pyövelin piilun katkaisevan hänen päänsä. Mutta olenkohan niin julma? Hän on kulkeva kuolemaan hyväilyjen ja suudelmien peittämänä, jotka tulevat korvaamaan kaksikymmentä vuotta hänen elämästään…
— Marie, — sanoi Francine, lempeänä kuin enkeli, — olkaa, kuten niin monet muut naiset, rakastajanne uhri, mutta älkää tulko hänen rakastajattarekseen, älkääkä hänen pyövelikseen. Säilyttäkää hänen kuvaansa sydämenne pohjassa, saattamatta sitä itsellenne kidutukseksi. Ellei olisi mitään iloa toivottomassa rakkaudessa, niin mitä meistä nais-paroista tulisikaan? Se Jumala, Marie, jota te ette koskaan ajattele, palkitsee meitä siitä, että olemme noudattaneet kutsumustamme maan päällä: rakastaa ja kärsiä!
— Pikku lemmikkini, — vastasi neiti de Verneuil, hyväillen Francinen kättä, — sinun äänesi on hyvin lempeä ja kiehtova. Kuinka vakuuttavalta kuulostaakaan totuus sinun huulillasi. Tahtoisin kernaasti totella sinua…
— Te annatte hänelle anteeksi, te ette häntä petä?
— Vaiti, älä enää puhu minulle tuosta miehestä. Verrattuna häneen on
Corentin jalo olento… Ymmärrätkö?
Marie nousi, ja hänen kasvoihinsa laskeutuneeseen hirvittävään levollisuuteen verhoutui sekä hänen sisäinen ristiriitansa että sammuttamaton kostonhimo. Hänen hidas ja itsetietoisen arvokas astuntansa ilmaisi jotakin peruuttamatonta päätöstä. Ajatustensa raatelemana, niellen kokemansa solvauksen ja ollen liian ylpeä ilmaistakseen ristiriitaista suruansa, hän meni Pyhän Léonardin vahdistoon kysymään, missä Hulot asui.