Corentinilla oli siksi tarkka ja tottunut korva, että kuuli kahinaa muutamista chouanien polkemista pensaista tai kallion jyrkännettä alas vierivien kivien rapinaa, hän kun lisäksi seisoi vallan puistikon laidalla. Marche-a-Terrellä tuntui olevan kyky nähdä pimeässä ja hänen yhäti jännityksessä olevat aistinsa näyttivät käyneen tarkoiksi kuin villi-ihmisillä, ja niinmuodoin hän oli nähnyt edessään haamoittavan Corentinin. Ehkäpä hän hyvin opetetun koiran tavoin oli vainunnut hänen läsnäoloaan. Vaikka poliisiurkkija oli tarkannut pienimpiäkin ääniä keskellä hiljaisuutta ja tähystellyt vuolukivien muodostamaa luonnollista muuria, ei hän kuitenkaan huomannut mitään. Jos hän himmeässä sumuvalaistuksessa näkikin muutaman chouanin, hän luuli heitä kivimöhkäleiksi, niin liikkumattomina nuo ihmisruumiit osasivat pysyä.
Tämä chouaneja uhkaava vaara katosi pian. Corentinin huomion veti puoleensa hyvin selvä melu, joka kuului kävelypaikan vastakkaiselta laidalta, siitä kohdasta, missä suojamuuri päättyi ja missä kalliojyrkänne alkoi. Vuolukiveen hakattu polku, joka oli Kuningattaren portaiden yhteydessä, päättyi juuri tuohon yhtymäkohtaan. Samassa kun Corentin saapui siihen, hän näki edessään hahmon, joka oli siihen ilmaantunut kuin noiduttuna, ja kun hän ojensi kätensä tarttuakseen tähän aavemaiseen olentoon, jolta ei odottanut mitään hyviä aikeita, hän kohtasi naisen pyöreitä ja pehmeitä ruumiinmuotoja.
— Menkää hiiteen, rouvaseni, — hän mutisi. — Jos ette olisi kohdannut minua, olisitte voinut saada luodin päähänne… Mutta mistä tulettekaan ja minne menette näin myöhään? Oletteko mykkä? — Nainenhan se kuitenkin on, hän mutisi itsekseen.
Kun vaikeneminen olisi herättänyt epäluuloa, tuntematon nainen vastasi kauhusta vapisevalla äänellä:
— Oh, hyvä herra, palaan iltakutsuista.
"Sehän on niin sanottu markiisin äiti", ajatteli Corentin. "Mitähän sekin aikoo tehdä?" — No niin, menkää tuonne päin, eukko hyvä, — hän sanoi ääneen, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut. — Siis vasemmalle, ellette tahdo tulla luotien lävistämäksi!
Corentin jäi liikkumattomaksi paikalleen. Mutta huomatessaan, että rouva du Gua suuntasi askeleensa Papukaija-tornia kohti, hän seurasi häntä kaukaa pirullisen varovasti.
Tämän onnettoman kohtauksen aikana olivat chouanit hyvin taitavasti ryhmittyneet lantatunkiolle, johon Marche-à-Terre oli heidät opastanut.
"Tuossa on ylhäinen rouvamme!" ajatteli Marche-à-Terre, kohoten karhun tavoin seisomaan tornin seinämällä. — Olemme tässä, — hän kuiskasi rouva du Gualle.
— Hyvä, — vastasi tämä. — Jos voit löytää tikapuut siitä talosta, jonka puutarha alkaa kuusi jalkaa alapuolella lantasolaa, niin Gars on pian pelastettu. Näetkö tuon pyöreän ikkunan tuolla ylhäällä? Se on makuuhuoneen viereiseen pukuhuoneeseen kuuluva ja sinne täytyy koettaa päästä. Tämä tornin puoli, missä nyt olette, on ainoa, jota ei ole piiritetty. Hevoset odottavat, ja jos olet miehittänyt Nançon-virran ylimenopaikan, niin saatamme neljännestunnissa viedä hänet turvaan, huolimatta hänen mielettömästä seikkailustaan. Mutta jos tuo lutka tahtoo häntä seurata, niin pistäkää hänet kuoliaaksi tikarilla.