Huomattuaan noiden muutamien epäselvien haamujen, joita ensin oli luullut kiviksi, taitavasti liikkuvan, Corentin suoraa päätä meni Pyhän Léonardin vahdistoon, missä näki päällikön vaatteet yllä nukkuvan leirivuoteella.
— Jättäkää hänet rauhaan! — sanoi Beau-Pied äreästi Corentinille, — vastikään hän paneutui pitkäkseen.
— Chouanit ovat täällä! — huusi Corentin Hulot'n korvaan.
— Mahdotonta, mutta sen parempi, jos ovat! — virkkoi päällikkö vielä puoleksi unenkohmelossa; — saammehan sitten ainakin tapella!
Kun Hulot saapui kävelypaikalle, näytti Corentin hänelle chouanien omituista asemaa tornin varjossa.
— Joko he ovat pettäneet tai tukehuttaneet ne vahtisotilaat, jotka asetin Kuningattaren portaiden ja linnan välille, — huudahti päällikkö. — Oh, mikä kirottu sumu. Mutta kärsivällisyyttä, lähetänpä kallion juurelle viisikymmentä miestä luutnantin johtamina. Täällä ylhäällä ei saa karata heidän kimppuunsa, sillä nuo elukat ovat niin karaistuja, että voisivat vieriä äkkijyrkänteen juurelle kuin kivet, taittamatta jäseniään.
Linnantornin haljenneelle kajahtava kello löi kaksi, kun päällikkö palasi kävelypaikalle, ryhdyttyään mitä ankarimpiin toimenpiteisiin Marche-à-Terren johtamien chouanien vangitsemiseksi. Kun nyt kaikki vahdistot oli lisätty kaksinkertaisiksi, oli neiti de Verneuilin talosta tullut pienen armeijan keskipiste. Päällikkö huomasi Corentinin mitä tarkkaavaisimmin tähystelevän Papukaija-tornia hallitsevaa ikkunaa.
— Kansalainen, — sanoi hänelle Hulot, — luulen, että markiisi vetää meitä nenästä, sillä toistaiseksi ei mikään ole liikahtanut.
— Hän on tuolla ylhäällä! — huudahti Corentin, osoittaen ikkunaa. — Näin ikkunaverhoilla miehen varjon… En ymmärrä, minne pikku poika on joutunut, he ovat joko tappaneet tai lahjoneet hänet. Kas tuossa, päällikkö, onhan se mies! Siis eteenpäin!
— En aio mennä ottamaan häntä kiinni vuoteesta, piru vieköön! Totta kai hän tulee ulos, jos on mennyt sisälle, — huomautti Hulot, jolla oli omat syynsä vielä hiukan odottaa.