Ja väristen kauhusta hän hypähti pois vuoteesta. Ihmetellen seurasi häntä markiisi, ja hänen vaimonsa vei hänet ikkunan ääreen. Hourivaan vivahtavalla liikkeellä Marie nosti ikkunaverhoja ja osoitti hänelle kädellään torilla olevia sotilaita. Kuu, joka oli haihduttanut sumun, valaisi kaamealla hohteellaan sotamiesten univormut ja pyssyt, kylmäverisen Corentinin, joka kulki edestakaisin kuin shakaali, joka odottaa saalistaan, sekä päällikön, joka käsivarret ristissä rinnalla, liikkumattomana, nenä pystyssä, huulet törössä, odotti nyrpeänä.
— Mitä me heistä, Marie, tulehan tänne…
— Miksi naurat, Alphonse? Minä se toimitin heidät siihen!
— Näetkö unta?
— En.
He katsoivat toisiinsa hetkisen, markiisi arvasi kaiken ja sanoi, sulkien hänet syliinsä:
— Yhtä kaikki! Rakastan sinua ainiaan!
— Eikö siis kaikki ole hukassa! — huudahti Marie. — Alphonse, — hän virkkoi, hetken vaiettuaan, — onko vielä toivoa?
Samassa he kuulivat selvästi pöllön kumean vihellyksen, ja Francine hyökkäsi sisään pukuhuoneesta.
— Pierre on täällä! — hän sanoi, ollen melkein järjiltään ilosta.