Markiisitar ja Francine pukivat Montauranin ylle chouani-puvun, tehden sen niin hämmästyttävän nopeasti kuin ainoastaan naiset kykenevät tekemään. Nähdessään miehensä lataavan aseita, jotka Francine oli tuonut, markiisitar hiipi huoneesta, annettuaan selittävän merkin uskolliselle bretagnettarelleen. Francine vei silloin markiisin vieressä olevaan pukuhuoneeseen. Nähdessään joukon vahvasti yhteen sidottuja huiveja, saattoi nuori päällikkö todeta, kuinka taitavasti bretagnetar oli osannut toimia sotamiesten eksyttämiseksi.
— En ikinä mahdu ulos tuosta, — sanoi markiisi, tutkiessaan ahdasta ympyrä-ikkunaa.
Siinä silmänräpäyksessä leveät tummat kasvot täyttivät kokonaan tuon ympyrän aukon, ja käheä ääni, jonka Francine hyvin tunsi, sanoi hiljaa:
— Joutukaa kenraali! Siniset lähtevät liikkeelle!
— Oh, vielä suudelma, — sanoi värähtelevä ääni. Markiisi, jonka jalat ylettyivät vapauttaviin tikapuihin, mutta jonka ruumis vielä osaksi ponnisteli vapautuakseen ympyrän ikkunareiästä, tunsi epätoivoisen syleilyn puristuksen. Hän päästi huudon, huomatessaan samalla, että vaimonsa oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa. Hän tahtoi pidättää häntä, mutta Marie tempautui äkkiä irti hänen käsivarsistaan, ja hänen oli pakko ruveta laskeutumaan alas tikapuille. Hänelle jäi käteen vaatetilkku, ja kuun valossa, joka äkkiä välkähti esiin, hän huomasi, että tuo tilkku oli pala niistä liiveistä, jotka hänellä oli ollut yllä edellisenä iltana.
— Seis. Ampukaa!
Nämä sanat, jotka Hulot lausui keskellä kammottavaa hiljaisuutta, murtivat sen taian, joka näytti pitävän valloissaan ihmisiä ja seutua. Laakson pohjukasta tornin juurelle rapiseva luotisade seurasi kävelypaikalle sijoitettujen sinisten yhteislaukausta. Tasavaltalaisten tuli ei ollenkaan tauonnut, se riehui lakkaamatta, armotta. Sen uhrit eivät päästäneet ainoatakaan ääntä. Joka pamauksen välillä hiljaisuus oli kauhistuttava.
Mutta Corentin oli kuullut ylhäältä tikapuilta putoavan yläilmoissa häälyneen henkilön, johon oli kiinnittänyt päällikön huomion, ja hän rupesi epäilemään jotain ansaa.
— Eipä yksikään noista elukoista älähdä, — hän sanoi Hulot'lle; — molemmat rakastavat ovat kyllä valmiit huvittelemaan meitä täällä jollakin viekkaalla juonella, samalla pujahtaen pakoon toista tietä…
Kärsimättömänä haluten saada valoa tähän salaperäiseen seikkaan, urkkija lähetti Galope-Chopinen pojan noutamaan soihtuja. Hulot oli niin hyvin käsittänyt Corentinin olettamuksen, että tuo vanha soturi, kuunnellessaan nyt Pyhän Léonardin vahdiston kohdalla riehuvan vakavan kahakan touhua, huudahti: