— Niin, niin, toveri, — virkkoi nuorempi molemmista haastattajista, — sinä et pane alttiiksi muuta kuin omat luusi! Jos sinulla, kuten minulla, olisi mukanasi kolme sataa riksiä ja jos olisit tunnettu kelpo isänmaanystäväksi, et olisi niin levollinen.
— Joka tapauksessa te olette hyvin avomielinen, — vastasi ajaja paheksuvasti pudistaen päätänsä.
— Kun vuonat on laskettu, syö susi ne suuhunsa, — virkkoi toinen matkustaja.
Jälkimäinen oli puettu mustiin, näytti nelikymmenvuotiaalta ja oli varmaankin pappismies seudulta. Hänen ihraleukansa ja kukoistava ihonvärinsä ilmaisivat hengellistä säätyä. Vaikka hän olikin lihava ja lyhytkasvuinen, hän osoitti joltistakin notkeutta joka kerta kun täytyi astua alas rattailta tai jälleen nousta niihin.
— Ette kai te ole chouaneja! — huudahti kolmen sadan riksin omistaja, jonka muhkea vuohentalja peitti hyvästä verasta tehtyjä housuja ja puhdasta takkia, mikä tiesi rikasta maanviljelijää. — Kautta Robespierren hengen! vannonpa, ettei teitä hyvin otettaisi vastaan…
Sitten hän loi harmaat silmänsä ensin ajuriin ja senjälkeen matkakumppaniinsa, näyttäen heille vyöhönsä pistettyä kahta pistoolia.
— Bretagnelaiset eivät sellaisia pelkää, — sanoi pappismies ylenkatseellisesti. — Näytämmekö muuten sellaisilta, että himoitsisimme rahaanne?
Joka kerta kun rahaa mainittiin, ajaja vaikeni, ja pappismies oli kyllin älykäs epäilläkseen, ettei isänmaanystävällä ollut riksejä, vaan että ajurilla niitä sensijaan oli.
— Onko sinulla tänään tavaroita, Coupiau? — kysyi apotti.
— Oh, herra Gudin, eipä juuri mitään, — vastasi ajaja.