Tutkiessaan sekä isänmaanystävän että Coupiaun kasvoja hän huomasi ne tuon vastauksen aikana yhtä järkähtämättömiksi.
— Sen parempi sinulle, — huomautti isänmaanystävä; — siinä tapauksessa minä tapaturman sattuessa saatan ryhtyä varokeinoihin pelastaakseni omaisuuteni.
Näin jyrkästi vaadittu omavaltaisuus harmitti Coupiauta, joka huudahti kiukkuisena:
— Minä olen näiden ajoneuvojen omistaja, ja jos minä teitä…
— Oletko isänmaanystävä vai chouani? — kysyi häneltä kiivaana hänen vastustajansa, keskeyttäen hänen puheensa.
— En kumpaakaan, — vastasi Coupiau. — Minä olen postinkuljettaja ja, mikä enempi on, bretagnelainen, enkä siis pelkää sinisiä enkä aatelia.
— Tarkoitat rosvoaatelia, — huomautti isänmaanystävä ivallisesti.
— He ottavat vaan takaisin sen, mikä heiltä on riistetty, — virkkoi pappismies kiivastuen.
Molemmat matkustajat tuijottivat toisiaan silmästä silmään. Ajoneuvojen perällä oli vielä kolmaskin matkustaja, joka kaikkien näiden väittelyjen aikana oli sanaakaan hiiskumatta. — Ei ajaja, ei isänmaanystävä, eikä edes Gudin kiinnittänyt mitään huomiota tähän mykkään henkilöön.
Todella hän oli noita juroja ja epäystävällisiä matkustajia, jotka lepäävät rattailla kuin kohtaloonsa alistuva vasikka, joka jalat sidottuina kuljetetaan lähimpään toripaikkaan. Aluksi he anastavat kaiken heille tulevan sijan; ja nukkuvat lopulta, vailla kaikkea kunnioitusta lähimmäistänsä kohtaan, naapuriensa hartioilla. Isänmaanystävä, Gudin ja ajaja olivat jättäneet nukkujan omiin hoteisiinsa, heidän mielestään kun oli turha puhutella miestä, jonka kivettyneet kasvot tiesivät kertoa elämästä, joka oli kulunut kangaskyynäröitä mittaamalla ja myymällä kohtuuttoman korkeasta hinnasta.