Coupiau lähti taas vaunuineen liikkeelle, ja nämä saapuivat ennen pitkää Pèlerine-laakson pohjukkaan, missä ne helposti näkyivät sekä Mainen ylängölle että Bretagnen vuorille, vallan kuin laivanhylky, joka kelluu aalloilla myrskyn jälkeen.
Siniset olivat saapuneet kukkulalle, jolta vielä näki etäisyydessä haamoittavan Pèlerine-vuoren, ja Hulot kääntyi katsomaan, olivatko chouanit yhä vielä siellä. Aurinko, jonka valo heijastui heidän pyssynpiippuihinsa, osoitti ne hänelle pieninä loistavina pisteinä. Luodessaan viimeisen katseensa laaksoon, jonka juuri jätti siirtyäkseen Ernée-laaksoon, hän luuli eroittavansa Coupiaun rattaat valtatiellä.
— Eivätkö nuo ole Mayennen postivaunut? — hän kysyi kahdelta ystäviltään.
Molemmat upseerit, jotka tähystelivät vanhoja postivaunuja, tunsivat ne täydelleen.
— No, — virkahti Hulot, — kuinka emme kohdanneet niitä matkalla?
He katsoivat toisiinsa ääneti.
— Vielä toinen arvoitus lisää! — huudahti päällikkö — Mutta rapeanpa jo aavistamaan asian oikeata laitaa.
Samana hetkenä Marche-à-Terre tunsi postivaunut, käänsi niihin tovereittensa huomion, ja yleinen iloisen naurun remahdus herätti nuoren naisen hänen haaveistaan. Nainen astui muutaman askeleen eteenpäin ja näki vaunut, jotka onnettoman nopeasti lähestyivät, kiitäen ylös Pèlerine-vuoren rinnettä. Pian nämä poloiset ajoneuvot saapuivat huipulle. Chouanit, jotka uudelleen olivat piiloittautuneet, hyökkäsivät silloin kiireisen himokkaasti saaliinsa kimppuun. Äänetön matkustaja livahti silloin heti ajoneuvojen perälle ja lyyhistyi siihen kääriytyen kokoon, niin että muka näyttäisi tavaramytyltä.
— Hei pojat! — huusi Coupiau ylhäältä ajolaudaltaan, osoittaen maanviljelijää, — olettepa vainunneet, että tällä isänmaanystävällä on kultarahoja taskut täynnä!
Chouanit vastasivat näihin sanoihin ääneensä nauraen ja huusivat: