— Hoi, Gudin! — hän huusi, — sinä hullu mies, oletko liittynyt sinisiin? Mitä ajatteletkaan, poikaparka?
— Heihin olen todella liittynyt, setä, — vastasi korpraali. — Olen vannonut puolustavani Ranskaa.
— Sinä poloinen, syöksethän sielusi kadotukseen! — sanoi setä, koettaen veljenpojassaan herättää vireille hänen uskollisia tunteitaan, jotka ovat niin voimakkaat bretagnelaisen sydämessä.
— Setä hyvä, jos kuningas olisi asettunut näiden joukkojen etunenään, niin kenties…
— Kuka tässä puhuu kuninkaasta, sinä hölmö? Mutta jakeleeko tuo sinun tasavaltasi apottikuntia? Se on kumonnut kaikki olevat olot. Mihin sinä siis pyritkään? Pysy meidän puolellamme; me saamme lopulta voiton, ja sinusta on tuleva jonkun parlamentin jäsen.
— Puhut parlamentista!… — sanoi Gudin ylenkatseellisesti. —
Hyvästi, setä!
— Etpä tule perimään minulta edes kolmea kultarahaa, — uhkasi setä vihoissaan. — Teen sinut perinnöttömäksi!
— Kiitos, — vastasi tasavaltalainen.
He erosivat. Pienen joukon ohikulkiessa oli isänmaanystävä ahkerasti kaatanut Coupiaun lasiin omenaviiniä, jonka höyryt olivat samentaneet ajurin aivot; mutta hän heräsi juovuksistaan ja tuli vallan iloiseksi, kun majatalon isäntä otettuaan selvän taistelun tuloksesta ilmoitti, että siniset olivat voittaneet.
* * * * *