Soturit, mikä lieneekään asemanne armeijassa, niin odottaa teitä kansan kiitollisuus. Ansaitaksenne sen, tulee teidän uhmata vuodenaikojen ankaruutta, jäätä, lunta, öiden kovaa pakkasta; teidän tulee yllättää vihollinen päivän sarastaessa ja tehdä loppu noista kurjista, jotka ovat ranskalaisen nimen häpeä.
Tehkää lyhyt, mutta onnistunut sotaretki; olkaa leppymättömät
rosvoille, mutta noudattakaa ankaraa kuria.
Kansalliskaartilaiset, ponnistelkaa yhdessä rintamajoukkojen
kanssa.
Jos tunnette joukossanne rosvojen liittolaisia, vangitkaa heidät. Älkööt he missään löytäkö turvaa sotamieheltä, joka heitä ajaa takaa; ja jos on sellaisia pettureita, jotka uskaltavat ottaa heidät turviinsa ja heitä puolustaa, niin saakoot surmansa yhdessä heidän kanssaan.'
— Siinä vasta mies! — huudahti Hulot. — Vallan kuin Italian armeijassa, hän soittaa kirkonkelloja ja pitää itse saarnan. Se mies tietää, miten tulee puhua.
— Niin kyllä, mutta hän puhuu aivan yksin ja omassa nimessään, — sanoi Gérard, joka alkoi käydä levottomaksi 18:nnen brumairen seurauksista.
— Mitä hiidessä se tekee, kun hän on soturi! — virkkoi Merle.
Muutaman askeleen päässä siitä olivat jotkut sotamiehet kokoontuneet seinään kiinnitetyn julistuksen eteen. Mutta kun ei yksikään heistä osannut lukea, he katselivat sitä, mitkä huolettoman näköisinä, mitkä taas uteliaina, sillävälin kuin pari kolme etsi ohikulkijoista kansalaista, joka vivahti oppineeseen.
— Kuulehan, Clef-des-Coeurs, mitähän tuo paperirääsy tuossa oikein merkinnee? — sanoi Beau-Pied toverilleen.
— Sen voi hyvin helposti arvata, — vastasi Clef-des-Coeurs.