Ja hän puristi hellästi nuoren naisen kättä.
— Mutta milloinka olen moittinut teitä teoistanne? — huudahti Francine. — Teissä pahakin näyttää kauniilta. Jospa Pyhä Anna, jota niin hartaasti rukoilen teidän autuutenne puolesta, antaisi kaikki syntinne anteeksi. Ja enkö ole teidän rinnallanne tällä tiellä, tietämättä, minne menette?
Ja hellyydenpuuskauksen valtaamana hän suuteli emäntänsä käsiä.
— Mutta, — huomautti Marie, — voit hylätä minut, jos omatuntosi…
— Vaietkaa toki, neiti, — huudahti Francine hieman loukkaantuneen näköisenä. — Oi, ettekö nyt sentään voi ilmaista minulle…?
— En yhtään mitään! — sanoi nuori neitonen päättäväisesti. — Sen verran voit ainoastaan tietää, että vihaan tätä yritystä vielä enemmän kuin sitä miestä, jonka liukas kieli sen minulle selvitti… Tahdon olla suora, ja tunnustan siis, etten olisi mukautunut heidän pyyteisiinsä, ellen olisi nähnyt häämöittävän tässä katalassa narripelissä kauhun ja rakkauden sekoitusta, joka johdatti minut kiusaukseen. Sitten en tahtonut lähteä tästä viheliäisestä maailmasta koettamatta poimia niitä kukkia, joita siltä odotan — vaikka minun senkautta täytyisikin syöksyä perikatoon! Mutta paina mieleesi kunnioittaaksesi muistoani, että jos olisin ollut onnellinen, ei heidän piilunsa, joka uhkasi päätäni, olisi voinut pakoittaa minua näyttelemään osaa tässä murhenäytelmässä, sillä sellainen se todella on! Mutta jos se nyt peruutettaisiin, — hän jatkoi tehden inhoa ilmaisevan eleen, — syöksyisin viipymättä Sarthe-jokeen; eikä se olisi itsemurha, sillä en vielä ole elänyt.
— Oi, Pyhä Neitsyt Anna, suo hänelle anteeksi!
— Miksi pelästyt? Perhe-elämän jokapäiväiset vaiheet eivät kiihoita minun intohimojani, sen tiedän. Sellainen on paha naiselle. Mutta minun sieluni on saavuttanut ylevämmän tunteellisuuden, kestääkseen kovempia koettelemuksia. Minä olisin kenties voinut olla yhtä lempeä olento kuin sinä. Miksi olenkaan kohonnut yläpuolelle tai vajonnut alemmaksi sukupuoltani? Oi, kuinka kenraali Bonaparten vaimo on onnellinen! Niin, tulen kuolemaan nuorena, kun en enää kauhistu huviretkeä, jolla on juotavana verta, kuten Danton paralla oli tapana sanoa. Mutta unhoita mitä olen sinulle sanonut — viisikymmenvuotias nainen on puhunut. Jumalan kiitos! viisitoistavuotias tyttö ilmestyy pian toimimaan.
Nuori maalaisnainen vapisi. Hän yksin tunsi emäntänsä tulisen ja kuohuvan luonteen; hän yksin oli perehtynyt niihin salaisuuksiin, joita sisällään kätki tämä helposti innostuva sielu, ja lisäksi tämän olennon tunteisiin, joka siihen asti oli nähnyt elämän kiitävän saavuttamattoman varjon tavoin ohi, turhaan yhä tahtoen sitä pysäyttää.
Kylvettyään runsaalla kädellä, saamatta korjata mitään satoa, oli tämä nainen pysynyt neitseellisenä; mutta sisimmässään hän oli katkeroitunut monista pettyneistä pyyteistä ja oli väsynyt taisteluun ilman vastustajia, ja niin sattui, että hän epätoivoissaan valitsi hyvän ja hylkäsi pahan, kun edellinen tarjoutui nautintona, ja taas toiste valitsi pahan, hyläten hyvän, silloin kuin edellinen tarjosi jotain runollisuutta. Samoin hän piti kurjuutta parempana kuin keskinkertaisuutta, pitäen edellistä suurempana, synkkää ja outoa kuoloon johtavaa tulevaisuutta parempana kuin toivoja, jopa kärsimyksiäkin vailla olevaa elämää. Ei koskaan ollut koottuna niin paljon ruutivarastoa sytyttävää kipinää varten, ei koskaan niin paljon aarteita rakkaudelle, sanalla sanoen, ei yksikään Eevan tyttäristä ollut luotu niin runsaan kullan sekaisesta savesta. Maallisen enkelin tavoin Francine valvoi tätä olentoa, jonka täydellisyyttä ihaili, luullen täyttävänsä taivaallisen kutsumuksen, jos saattoi säilyttää sitä serafien kuorolle, josta se näytti olevan karkoitettu sovittamaan ylpeyden syntiä.