— Tuossa näkyy jo Alençonin kirkontorni, — sanoi ratsumies, lähestyen vaunuja.
— Näen sen, — vastasi kuivasti nuori nainen.
— Hyvä, hyvä! — sanoi nuori herra poistuen näköjään orjallisen nöyränä, mutta mielessään loukkaantuneena.
— Joutukaa, joutukaa, — sanoi neiti ajajalle. — Nyt ei enää mitään ole pelättävissä. Pankaa hevoset vahvasti ravaamaan, vaikkapa nelistämäänkin, jos voitte. Kuljemmehan jo Alençonin kivityksellä.
Vaunujen kulkiessa päällikön ohi neiti huusi hänelle pehmeällä äänellään:
— Näemme toisemme jälleen majatalossa, herra päällikkö. Käykää minua siellä katsomassa.
— Hyvä, hyvä, — virkkoi Hulot. "Majatalossa… käykää minua katsomassa"… kylläpä se kohtelee tuttavallisesti puoliprikaatin päällikköä!
Ja hän osoitti nyrkillään vaunuja, jotka nopeasti rämisivät edelleen katua pitkin.
— Älkää valittako sitä, päällikkö, tuolla naisella on taskussaan teidän kenraalin-valtakirjanne, — sanoi nauraen Corentin, joka koetti kannustaa hevostaan nelistämään, saavuttaakseen postivaunut.
— Enpä minä anna noiden maankulkijain vetää itseäni nenästä, — sanoi Hulot äreänä tovereilleen. — Kernaammin heittäisin kenraalitakkini likalätäkköön kuin ansaitsisin sen vuoteessa. Mitähän tuollaiset naikkoset oikeastaan tahtovat? Ymmärrättekö te toiset tätä asiaa?