— Totta kai, — vastasi Merle, — minä tiedän, että hän on kaunein nainen, minkä koskaan olen nähnyt! Luulenpa, että olette perinpohjin erehtynyt hänen suhteensa. Hän on kenties ensimäisen konsulin vaimo!
— Joutavia! ensimäisen konsulin vaimo on vanha, ja tämä on nuori, — vastusti Hulot. — Muuten ministeriltä saamassani käskykirjeessä mainitaan häntä neiti de Verneuiliksi. Hän on vallankumousta aikaisempaa aatelia. Minä kyllä nämä asiat tunnen! Ennen vallankumousta nuo naiset kaikki harjoittivat tuota ammattia; silloin yleni kädenkäänteessä puoliprikaatin päälliköksi. Tarvitsi vaan sanoa noille naisille pari kolme kertaa: sydänkäpyseni!
* * * * *
Sillävälin kuin kukin sotilas "harppasi" eteenpäin, kuten päälliköllä oli tapana sanoa, nuo viheliäiset kyytivaunuina käytetyt ajoneuvot olivat ajaa karauttaneet Kolmen Maurilaisen hotelliin, joka sijaitsi keskipaikoilla Alençonin pääkatua. Näiden jykevien ajoneuvojen räminä houkutteli isännän ulko-oven kynnykselle. Postivaunujen saapuminen Kolmen Maurilaisen ravintolaan oli sattuma, jota ei kukaan Alençonin asukas saattanut odottaa; mutta Mortagnessa esiintynyt kauhea tapaus pani näiden vaunujen jälkeen liikkeelle sellaiset ihmisjoukot, että molemmat matkalla olevat naiset välttääkseen yleistä uteliaisuutta nopeasti pujahtivat keittiöön, tuohon Länsi-Ranskan välttämättömään eteiseen. Ja isäntä aikoi juuri seurata heitä, luotuaan katseen vaunuihin, kun ajuri tarttui hänen käsivarteensa.
— Hoi, kansalainen Brutus, — hän virkkoi. — Meillä on seurassamme saatto sinisiä. Ei ole konduktöriä eikä postia, vaan minä olen tuonut teille nämä arvoisat naiset. He tulevat epäilemättä maksamaan kuin entiset prinsessat ainakin, siis…
— Tulemme heti paikalla yhdessä tyhjentämään pullon viiniä, poikaseni, — sanoi isäntä.
Luotuaan silmäyksen tähän keittiöön, joka oli mustunut savesta, ja jonka pöytä oli verisen lihan tahraama, neiti de Verneuil pujahti kevyenä kuin lintu viereiseen huoneeseen, sillä hän pelkäsi sekä tämän kyökin epäsiisteyttä ja hajua että likaisen kokin ja pienen lihavan vaimon uteliaisuutta, jotka jo harrastavin katsein tutkivat häntä.
— Kuules, eukko, mitä nyt teemmekään? — kysyi isäntä. — Kuka hemmetissä olisi voinut aavistaa, että meillä näihin aikoihin tulisi näin paljo väkeä? Ennenkuin voin tarjota tuolle naiselle hänen säätynsä mukaisen aamiaisen, hän varmaankin käy kärsimättömäksi. — Mutta peijakas, saanpa hyvän tuuman; kun nämä ovat säätyhenkilöitä, tulen ehdoittamaan, että he syövät yhdessä niiden vieraiden kanssa, jotka asuvat yläkerrassa. Mitä sinä siitä arvelet?
Kun isäntä haki vasta saapunutta naista, hän ei enää nähnyt muuta kuin Francinen, jolle kuiskasi, vieden hänet kyökin perälle, pihan puolelle, poistaakseen hänet niiden läheisyydestä, jotka saattoivat kuunnella:
— Jos neidit haluavat aterioida erikseen, ja onhan se selvää, niin on minulla valmiina oiva ateria eräälle täällä asuvalle rouvalle ja hänen pojalleen. Nuo matkustajat eivät suinkaan kieltäytyne murkinoimasta yhdessä teidän seurassanne, — lisäsi hän salaperäisen näköisenä, — sillä he ovat hienoa väkeä.