Kaiken tämän havaitseminen yhdellä ainoalla katseella, miellyttämishalun elvyttävä vaikutus, pään kallistaminen huolettomasti sivulle, kiemaileva hymyily, tuollaisen katseen luominen, joka innostaisi rakkaudelle kuolleen sydämenkin; pitkulaisten tummien silmien verhoaminen leveiden luomien alle, joiden tiheät ja kaarevat ripset kuvasivat poskille ruskean juovan; äänen kaikkein soinnukkaimmat sävelet, luoden hurmaavaa viehätystä tuohon niin kuluneeseen lauseeseen: "Olemme teille hyvin kiitollisia, herraseni" — kaikki nämä temput eivät vieneet niin paljoa aikaa, kuin mikä kuluu niiden mainitsemiseen.
Sitten neiti de Verneuil kääntyi isännän puoleen ja kysyi huonettaan, nousi ylös portaita ja katosi Francinen kanssa, jättäen vieraan herran ratkaistavaksi, sisälsikö tuo hänen vastauksensa suostumuksen vai epäyksen.
— Kuka tuo nainen on? — kysyi huolimattomasti polyteknikon oppilas isännältä, joka paikaltaan hievahtamatta yhä enemmän joutui hämilleen.
— Se on neiti de Verneuil, — vastasi pisteliäästi Corentin ja mittaillen nuorta miestä mustasukkaisin katsein. — Hän on vanhaa aatelia; mitä hänestä tahdot?
Tuntematon nuori mies, joka hyräili tasavaltalaista laulua, käänsi päänsä ylimielisenä Corentinia kohti. Nuo molemmat nuoret miehet tuijottivat sitten hetken aikaa toisiinsa kuin kaksi tappeluun valmista kukkoa, ja tämä katse nosti ainaisen vihan heidän välilleen. Yhtä vapaa ja suora kuin oli nuoren soturin sinikatse, yhtä pahansuopa ja petollinen oli Corentinin vihreä silmä. Edellisellä oli syntynsä perustuksella ylhäissävyiset tavat, jälkimäisen käyttäyminen oli yksinomaan liukastelevaa. Edellinen pyrki ylemmäksi, jälkimäinen kyyristyi alas; edellinen sai empimättä osakseen kunnioitusta, jälkimäinen sitä tavoitteli; edellisen mielilause oli epäilemättä: "Valloittakaamme!" jälkimäisen: "Jakakaamme!"
— Onko täällä kansalainen du Gua-Saint-Cyr? — kysyi muuan sisään astuva mies.
— Mitä hänestä tahdot? — kysyi nuori mies lähestyen.
Mies tervehti häntä syvään ja ojensi hänelle kirjeen, jonka nuori herra luettuaan viskasi tuleen. Hän ei vastannut muuten kuin nyökäyttämällä päätään, ja mies poistui.
— Sinä olet kaiketi tullut Parisista, kansalainen, — kysyi nyt Corentin, lähestyen vierasta joltisenkin teeskentelemättömästi, kasvoissa nöyrä ja mairitteleva ilme, joka näytti du Gua kansalaisesta sietämättömältä.
— Sieltä olen tullut, — vastasi hän kuivasti.