— Ja varmaankin olet ylennetty johonkin arvoon tykkiväessä?
— En tykki-, vaan meriväessä, kansalainen.
— Vai niin! Oletko matkalla Brestiin? — kysyi Corentin huolettomasti.
Mutta nuori merisoturi kierrähti nopeasti koroillaan eikä vastannut mitään, ja nyt hän käytöksellään osoitti vääriksi ne kauniit toiveet, jotka hänen kasvonsa olivat herättäneet neiti Verneuilissä. Lapsellisesti hän rupesi puhumaan aamiaisestaan, kysyi kokilta ja emännältä heidän ruuanvalmistustaitoaan, ihmetteli hemmoiteltuna parisilaisena maalaistapoja, ilmaisi lelliteltyyn nuoreen naiseen vivahtavia oikkuja ja osoitti sanalla sanoen varsin vähän miellyttäviä luonteenominaisuuksia, mikä oli suuresti ristiriitaista hänen kasvojensa sävylle ja hänen olemukselleen. Corentin hymyili säälistä nähdessään hänen pahasti irvistävän juodessaan parasta normandialaista omenaviiniä.
— Hyi! — huudahti nuori herra, — kuinka te voittekaan täällä saada kurkusta alas moista juomaa! Siinähän on samalla juomista ja syömistä. Tasavalta on oikeassa, kun ei luota maakuntaan, jossa viiniä korjataan puista nuijilla ja jossa salakavalasti ammutaan matkustajat kuoliaaksi maantiellä. Älkää tuoko meille pöytään tuollaista lääkeainetta, vaan oikeata valkoista ja punaista bordeaux'ta. Katsokaa ennen kaikkea, että ylhäällä on hyvä valkea pesässä. Nämä ihmiset näyttävät minusta olevan kovin jälellä kehityksessä. Oh, — huokasi hän, — ei ole muuta kuin yksi Parisi maailmassa, ja on suuri vahinko, ettei voi ottaa sitä mukaansa merelle! — Kuinka, sinä kastikkeen tärvelijä, — hän ärjäisi kokille, — sekoitatko etikkaa tähän kanaviilokkiin, kun sinulla on tuossa sitruunia? Mitä teihin tulee, emäntä, niin annoitte minulle niin karkeat vuodeliinaset, etten viime yönä silmääni ummistanut.
Sitten hän otti käteensä ison sauvan ja alkoi leikkiä sillä, tehden poikamaisen huolellisesti erilaisia liikkeitä, joiden suurempi tai vähempi taidokkaisuuden määrä ilmaisi eriarvoista kunnia-asemaa, mikä nuorella miehellä siihen aikaan oli keikarien keskuudessa.
— Ja moisten houkkiomaisten keikarien avulla toivotaan kohotettavan tasavallan meriväkeä, — sanoi Corentin tuttavallisesti isännälle, tarkoin tähystellen hänen kasvojaan.
— Tuo mies, — kuiskasi nuori merisoturi emännän korvaan, — on joku Fouchén urkkija. Poliisi pilkistää esiin hänen naamastaan, ja lyönpä vetoa, että se pilkku, joka hänellä on leuassaan, on Parisin katulokaa. Mutta hän on ehkä löytävä väkevämpänsä.
Samassa astui keittiöön nainen, jonka luo merisoturi riensi, osoittaen kaikkia ulkonaisen kunnioituksen merkkejä.
— Rakas äiti, — sanoi hän, — tulkaahan. — Luulenpa poissaollessanne hankkineeni meille pöytäkumppaneja.