— Sinä siis, — sanoi rouva du Gua, katsoen Corentiniin, — olet varma siitä, että neiti de Verneuil vielä on elossa?
— Hän on olemassa yhtä varmasti henkiruumiillisena olentona, rouvaseni, kuin kansalainen du Gua Saint-Cyr.
Tämä vastaus sisälsi syvää ivaa, jonka salaisen merkityksen oivalsi ainoastaan tuo nainen, ja josta jokainen muu kuin hän olisi joutunut suunniltaan. Hänen poikansa loi äkkiä tuijottavan katseen Corentiniin, joka välinpitämättömänä katsoi kelloaan, näyttäen siltä kuin ei olisi arvannut sanojensa aiheuttamaa levottomuutta. Nainen oli kärsimätön ja utelias tietämään, piilikö tuossa lauseessa vilppiä, vai oliko se vaan jotain satunnaista, ja hän sanoi Corentinille niin luonnollisesti kuin suinkin:
— Hyvä Jumala, kuinka vähän turvallisia tiet tätä nykyä ovat! Tuolla puolen Mortagnen chouanit hyökkäsivät kimppuumme. Poikani oli vähällä joutua sen kahakan uhriksi, ja hän sai kaksi pyssynluotia hattuunsa puolustaessaan minua.
— Kuinka, rouvaseni, te olitte siis niissä postivaunuissa, jotka rosvot ryöstivät tyhjiksi ja jotka juuri toivat meidät tänne! Te siis epäilemättä tunnette nuo ajoneuvot? Poiketessani Mortagneen kerrottiin minulle, että chouaneja oli ollut kaksituhatta, kun he karkasivat postivaunujen kimppuun, ja että he olivat surmanneet kaikki matkustajatkin. Sillä lailla historiaa kirjoitetaan!
Corentinin huoleton äänenpaino ja hänen typerä ilmeensä panivat ajattelemaan jotakuta niistä politikoitsija-keikareista, joka kasvot happamina kuulee, että joku saamansa valtiollinen uutinen on ollutkin väärä.
— Siinä ollaan, rouva! — jatkoi Corentin; — jos surmataan matkustajia niin lähellä Parisia, niin siitä voitte päättää kuinka vaaralliset Bretagnen tiet tulevat olemaan. Palaanpa totisesti Parisiin, ja jätän pitemmän matkan sikseen.
— Onko neiti de Verneuil kaunis ja nuori? — kysyi vieras nainen, joka äkkiä näytti saaneen päähänpiston ja kääntyi emännän puoleen.
Samassa isäntä keskeytti tämän keskustelun, joka näille kolmelle henkilölle oli tuskallinen, ilmoittaen, että aamiainen odotti. Nuori merimies tarjosi äidilleen käsivartensa teeskennellyn tuttavallisesti, mikä vahvisti Corentinin epäluuloa, jolle tuo nuori mies sanoi ääneensä, astuessaan yläkertaan johtaville portaille:
— Kansalainen, jos kuulut neiti de Verneuilin seuraan, ja jos hän suostuu isännän ehdoitukseen, niin älä kursaile.