Vaikka nämä sanat lausuttiin huolimattomasti ja sangen vähän vakuuttavasti. Corentin seurasi kehoitusta, nousten ylös portaita. Nuori mies puristi innokkaasti naisen kättä, ja kun olivat seitsemän tai kahdeksan astuimen päässä parisilaisesta, nainen kuiskasi:
— Siinä näette millaisiin kunniattomiin vaaroihin joudumme ajattelemattomien yritystenne tähden! Jos joudumme ilmi, miten silloin pelastua? Ja minkä osan panette silloin minut esittämään!
Kaikki kolme saapuivat jotenkin isoon huoneeseen. Ei ollut tarvinnut paljoa liikkua Länsi-Ranskassa huomatakseen, että isäntä oli tuhlaillut aarteitaan ja tuonut nähtäviin harvinaista loisteliaisuutta, arvokkaasti vastaanottaakseen vieraansa. Pöytä oli huolellisesti katettu. Suuren takkavalkean levittämä lämpö oli karkoittanut huoneustosta kosteuden. Eivätkä pöytäliina, tuolit ja astiat olleet kovin likaisia. Corentin saattoikin huomata, että isäntä oli kaikin puolin pannut parastaan.
"Nuo ihmiset eivät ole niitä, joilta tahtovat näyttää", ajatteli Corentin. "Tuo pieni nuori mies on viekas; aluksi luulin häntä houkkioksi, mutta nyt huomaan, että hän on yhtä ovela kuin minä itsekin."
Nuori merimies, hänen äitinsä ja Corentin odottivat neiti de Verneuiliä, jota isäntä meni kutsumaan. Mutta tämä kaunis nainen ei tullutkaan. Polyteknikon oppilas arvasi, että tuo nainen esteli, ja hän nousi ja astui neiti de Verneuilin huonetta kohti, kiihkeästi haluten poistaa hänen epäilynsä ja tuoda hänet pöydän ääreen. Ehkäpä hän tahtoi ratkaista epäilynsä tai kenties päästä vaikuttamaan tuohon outoon naisolentoon — onhan jokaisella miehellä tällainen pyyde kauniiseen naiseen nähden.
"Jos tuo mies on tasavaltalainen", ajatteli Corentin, nähdessään hänen poistuvan huoneesta, "olen valmis menemään hirteen! Jo hänen hartioissaan huomaa hovimiehen liikkeitä. Ja jos tuo nainen on hänen äitinsä" — näin jatkui hänen ajatuksensa kulku, hänen katsellessaan rouva du Guata — "niin olenpa totisesti itse paavi. Varmasti nämä ovat chouaneja. Ottakaamme selvä heidän arvostaan."
Ovi aukeni hetken kuluttua, ja nuori mies ilmestyi, pitäen kädestä neiti de Verneuiliä ja vieden hänet itsetietoisen kohteliaasti pöydän ääreen. Tällävälin kulunut aika ei ollut mennyt hukkaan matkalaiselta. Francinen avustamana neiti de Verneuil oli muuttanut ylleen matkapuvun, joka oli ehkä houkuttelevampi kuin upein tanssiaispuku. Tuon puvun yksinkertaisuus oli tulos sellaisen naisen taidosta, joka on tarpeeksi kaunis voidakseen esiintyä ilman koristeita ja joka osaa supistaa pukunsa komeuden toisarvoiseksi viehätyskeinoksi.
Hän oli pukeutunut vihreään hameeseen, jonka soma kuosi ja neulomuksilla koristetut nyöriliivit paljastivat hänen muotonsa tavalla, joka varsin vähän soveltui nuorelle naiselle, samalla hyvin päästäen oikeuksiinsa hänen notkean vartalonsa, hänen hienot vyötäisensä ja sulavat liikkeensä. Hän astui sisälle hymyillen niin luontevan suloisesti kuin saattaa tehdä nainen, jolla on näytettävänä hohtavain punahuuliensa takaa kaksi säännöllistä riviä posliininhohtoisia hampaita ja poskissa kaksi yhtä nuorekasta kuoppaa kuin lapsella. Luotuaan pois hartioiltaan matkavaipan, joka alussa oli melkein peittänyt katseilta hänen kasvonsa, saattoi hän helposti käyttää noita tuhansia taitavia ja näennäisesti viattomia temppuja, joiden avulla nainen voi saattaa esille ja ihailtavaksi kasvojensa kauneuden ja päänsä viehättäväisyyden.
Hänen esiintymisensä ja pukunsa sopusuhtaisuus tekivät hänet niin nuoren näköiseksi, että rouva de Gua katsoi mittaavansa hänen ikäänsä anteliaalla kädellä, olettamalla häntä kaksikymmenvuotiaaksi. Tässä puvussa piilevä kiemailu, joka ilmeisesti oli aiottu kiehtovaksi, kaiketi nuoressa miehessä herätti toiveita; mutta de Verneuil nyökäytti hänelle kiitokseksi päätään välinpitämättömästi ja häneen katsomatta ja näytti kujeellisen huolimattomasti kääntävän huomionsa hänestä pois. Tämä jäykkyys ei muukalaisten silmissä tuntunut varovaisuudelta eikä kiemailulta, vaan joko luonnolliselta tai teeskennellyltä välinpitämättömyydeltä. Nuoren matkailijanaisen kasvoilla lepäävä viaton ilme saattoi ne tutkimattomiksi. Hän ei näyttänyt tavoittelevan mitään riemuvoittoa, mutta hänellä tuntui olevan nuo pienet kiehtovat viehätyskeinot, jotka jo olivat loukanneet nuoren merimiehen itserakkautta, hän kun joltisenkin harmistuneena oli palannut paikalleen.
Neiti de Verneuil tarttui Francineen kädestä ja sanoi rouva du Gualle mairittelevalla äänellä: