Rouva du Gua iski silmää, ikäänkuin ilmoittaakseen, että oli osaava haihduttaa tämän salaperäisyyden. Mutta Corentinin poistuminen näytti lieventävän merimiehen epäluuloa, ja hän loi neiti de Verneuiliin katseita, jotka ilmaisivat hillitöntä rakkautta naisiin yleensä, eivätkä mitään erityistä heräävää suurta intohimoa. Nuori nainen huomasi sen, kävi siitä vielä varovaisemmaksi ja säästi ystävälliset sanansa rouva du Gualle. Nuorta miestä harmitti tämä, joskaan hän ei sanoin sitä ilmaissut, ja katkeruudessaan hänkin koetteli näytellä välinpitämätöntä.
Neiti de Verneuil ei ollut huomaavinaan näitä eleitä, ja esiintyi teeskentelemättömänä, olematta ujo, jäykkänä, olematta sievistelevä. Tämä tilanne, jossa toisensa kohtasivat henkilöt, joiden ei ollut määrä lähemmin liittyä toisiinsa, ei luonnollisesti heissä herättänyt mitään myötätuntoisuutta toisiinsa. Päinvastoin vallitsi hankala pakollisuus ja väkinäisyys, jotka tukahuttivat kaiken sen huvin, jota neiti de Verneuil ja nuori merisoturi aikaisemmin olivat odottaneet. Mutta naisilla on yhteistä niin ihmeellinen käyttäytymisäly, niin salaiset edut ja kiihkeät mielenliikutukset, että he aina tuollaisissa tilaisuuksissa osaavat murtaa jään.
Äkkiä nämä molemmat aterioivat naiset näyttivät saaneen saman päähänpiston: he alkoivat viattomasti kiusoitella ainoata miehistä seurustelijaansa, ja kilpailivat suunnatessaan häneen ivasanoja, huomaavaisuutta ja huolehtivaa kohteliaisuutta.
Tämä salainen sopimus ikäänkuin saattoi nuo naiset vapaammiksi. Katse ja sana, joka äskeisen väkinäisen seurustelun aikana oli paljon painanut, menetti nyt kaiken merkityksensä. Lyhyesti, puolen tunnin kuluttua nämä molemmat naiset, jotka jo salaa olivat toinen toisensa vihollisia, näyttivät olevan mitä parhaat ystävykset. Nuori merisoturi huomasi silloin yhtä paljon olevansa harmissaan neiti de Verneuilin vallattomasta iloisuudesta, kuin hänen äskeisestä jäykkyydestään. Hän oli niin nyreissään, että tunsi sisällään kumeaa vihaa siitä, että oli jakanut aamiaisensa tuon naisen kanssa.
— Rouvaseni, — sanoi neiti de Verneuil rouva du Gualle, — onko poikanne aina näin alakuloisella tuulella?
— Neiti, — vastasi nuori mies, — tuumiskelen tässä, mitä hyödyttää onni, joka pian haihtuu. Syynä alakuloisuuteeni on mielihyväni runsaus.
— Onhan poikani vaan julkilausunut vallan luonnollisen ajatuksen, neitiseni, — sanoi rouva du Gua, jolla oli omat syynsä taivuttaa neiti de Verneuil tuttavalliseksi.
— No, mutta naurakaa toki vähän! — virkkoi neiti de Verneuil hymyillen nuorelle miehelle. — Millainen te olettekaan itkiessänne, jos se, mitä suvaitsette sanoa onneksi, saattaa teidät noin surulliseksi?
Tätä hymyilyä seurasi kiihoittava katse, joka rikkoi viattomuuden naamarin, ja joka antoi nuorelle merisoturille hiukan toivoa. Mutta luontonsa kiihoittamana, joka aina houkuttelee naista tekemään liian paljon tai liian vähän, neiti de Verneuil näytti valtaavan tuon nuoren miehen katseella, josta loisti houkuttelevia lemmenlupauksia; mutta toiste hänen kasvonsa taas mielistelevien ilmeiden asemesta kuvastivat kylmyyttä ja ankaruutta — tavallisia temppuja, joilla naiset peittävät todelliset tunteensa.
Yhtenä hetkenä, yhtenä ainoana hetkenä, jolloin kumpikin oletti toisen silmäluomien olevan alas luotuina, he ilmaisivat toisilleen oikeat ajatuksensa. Ja yhtä nopeasti kuin olivat salanneet sydämiänsä salaman tavoin kirkastaneen valonvälkähdyksen, he taas verhosivat katseensa. Häpeissään siitä, että yhden silmäyksen muodossa olivat toisilleen ilmaisseet niin paljon, eivät he enää uskaltaneet katsoa toisiinsa. Neiti de Verneuil ei nyt enää muuta halunnut kuin viedä harhaan nuoren miehen, hän sulkeutui sentähden kylmään kohteliaisuuteen ja näytti kärsimättömänä odottavan aterian loppua.