— Mitä siis vielä pelkäätte? — kysyi neiti de Verneuil ivallisesti hymyillen, — minä en saata huomata, että vaara uhkaisi ketään.
"Onkohan se nainen, joka puhuu näin, sama, jonka katse vastasi intohimoisiin pyyteisiini?" ajatteli nuori mies itsekseen.
Samassa tuokiossa korvia viiltävä pöllön huuto, joka näytti lähtevän lieden piipusta, kajahti synkkänä varoituksena.
— Mitä tämä on? — sanoi neiti de Verneuil. — Matkamme ei ala onnellisin entein. Mitenkähän pöllöt alkavat huutaa keskellä valoisaa päivää? — hän kysyi tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.
— Sellaista sattuu joskus, — sanoi nuorimies välinpitämättömästi. — Neiti, ehkä me tuottaisimme teille onnettomuutta. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne? Älkäämme siis lähtekö yhdessä matkaan.
Nämä sanat lausuttiin niin tyynesti ja jäykästi, että ne hämmästyttivät neiti de Verneuiliä.
— Hyvä herra, — hän virkkoi ylimyksellisen ärtyneesti, — en suinkaan tahdo teitä pakoittaa. Säilyttäkäämme se vähäinen vapaus, jonka tasavalta meille myöntää. Jos armollinen rouva olisi yksin, toistaisin ehkä vielä tarjoukseni…
Soturin raskaat askeleet kaikuivat käytävässä, ja pian tulivat näkyviin päällikkö Hulot'n nyrpeät kasvot.
- Tulkaahan tänne, herra eversti, — sanoi hymyillen neiti de Verneuil, joka osoitti vieressään olevaa tuolia. — Punnitkaamme valtion asioita, koska se on välttämätöntä. Mutta naurakaa toki! Mikä teidän onkaan? Onko täällä kenties chouaneja?
Päällikkö oli pysähtynyt ällistämään outoa nuorta miestä, joka näytti erityisesti kiinnittävän hänen huomiotaan.