— Äiti, haluatteko vielä jäniksenpaistia? — Neiti, te ette syö, — sanoi merisoturi Francinelle, osoittaen kohteliaisuutta pöytäkumppaneilleen.
Mutta Hulot'n hämmästyksessä ja neiti de Verneuilin tarkkaavaisuudessa oli jotain niin hirvittävän vakavaa, että olisi ollut vaarallista jättää sitä huomioon ottamatta.
— Mikä sinun on, päällikkö? Tunnetko kenties minut? — kysyi äkkiä nuori mies.
— Ehkä, — vastasi tasavaltalainen.
— Todella luulen nähneeni sinun kerran käyvän polyteknikossa.
— Minä en koskaan ole käynyt siellä, — vastasi päällikkö äreästi, — laitoksessa, jossa muka kasvatetaan sotilaita makuusaleissa, — hän jatkoi, peittämättä vastenmielisyyttään tuosta oppineesta taimitarhasta lähteneitä upseereja kohtaan. — Missä väessä siis palvelet?
— Meriväessä.
— Vai niin, — sanoi Hulot ivallisesti nauraen. — Tunnetko useita tuon laitoksen entisiä oppilaita, jotka palvelevat meriväessä? — Eihän siellä valmisteta muita — näin hän vakavana jatkoi — kuin tykistöupseereja ja sotainsinöörejä.
Nuori mies ei joutunut hämilleen.
— Minä olen ollut poikkeuksena sen nimen nojalla, jota kannan, — hän vastasi. — Me olemme kaikki meidän suvussamme kuuluneet meriväkeen.