— Tuhat tulimmaista, neiti, — ratsumies, joka on kunniavartijananne, kertoi minulle, että chouanit olivat murhanneet matkustajat ja ajurin, minkä jo tiesinkin; mutta enpä tiennyt matkustaja-vainajien nimeä, ja se oli du Gua Saint-Cyr!
— Jos Corentin on kaiken tuon takana, ei se minua ollenkaan ihmetytä! — huudahti neiti inhoten.
Päällikkö poistui rohkenematta katsoa neiti de Verneuiliin, jonka vaarallinen kauneus jo saattoi hänen sydämensä levottomaksi.
"Jos vielä olisin viipynyt pari minuuttia, olisin tehnyt sen tyhmyyden, että olisin jälleen tarttunut miekkaan lähteäkseni häntä saattamaan", ajatteli Hulot astuessaan alas portaita.
Huomatessaan nuoren miehen tähystelevän ovea, josta neiti de Verneuil oli poistunut, rouva du Gua kuiskasi hänelle:
— Te olette aina sama! Ainoastaan naiset tulevat syöksemään teidät perikatoon. Nukke saa teidät unhoittamaan kaiken muun. Miksi sallittekaan hänen murkinoida kanssamme? Mikä onkaan tuo neiti de Verneuil, joka suostuu syömään aamiaista tuntemattomien ihmisten seurassa, jota siniset saattojoukkona suojelevat, ja joka riisuu heiltä aseet paperin avulla, mitä rakkauskirjeen tavoin säilyttää nyöriliiveissään? Hän on yksi noita halpamaisia olentoja, joiden avulla Fouché tahtoo saada teidät käsiinsä, ja hänen näyttämänsä kirje on annettu hänelle sitä varten, että hän saisi avukseen siniset teitä vastaan.
— Rouvaseni, — vastasi nuori mies pisteliäällä äänellä, joka lävisti tuon naisen sydämen ja sai hänet kalpenemaan, — hänen jalomielisyytensä kumoaa olettamuksenne. Muistakaa, että yksinomaan kuninkaan etu liittää meidät molemmat toisiimme. Eikö koko maanpiiri tunnu teistä autiolta, senjälkeen kuin kuuluisa Charrette on ollut polvillaan teidän edessänne? Eikö ainoa elämäntehtävänne nyttemmin ole kostaa hänen kuolemansa?
Tuo naishenkilö vaipui ajatuksiinsa, yhä pysyen seisoallaan niin kuin ihminen, joka rannalta katselee aarteittensa haaksirikkoa, sitä nähdessään kahta kiihkeämmin himoiten menetettyä omaisuuttaan. Neiti de Verneuil palasi huoneeseen, ja nuori merisoturi vaihtoi hänen kanssaan hymyilevän ja lievästi ivallisen katseen. Niin epävarmalta kuin tulevaisuus tuntuikin, niin ohimenevältä kuin heidän suhteensa näyttikin, olivat nämä toivon enteet silti ylen kiehtovia. Vaikkakin tuo vaihdettu katse oli nopea, ei se jäänyt huomaamatta rouva du Gualta, joka sen ymmärsi: hänen otsansa meni heti ohuihin ryppyihin, eivätkä hänen kasvonsa voineet kokonaan peittää mustasukkaisuutta.
Francine piti silmällä tätä naista; hän huomasi hänen katseittensa säihkyvän ja hänen poskiensa värin vilkastuvan; hän luuli huomaavansa jonkun hornanhengen kiihoittavan kasvoja, jotka olivat hirvittävän sisäisen ristiriitaisen taistelun vaikutuksen alaisina. Mutta salama ei ole nopeampi eikä kuolema iskevämpi kuin tämä ohimenevä ilme. Rouva du Gua muuttui taas hilpeän näköiseksi, ja tämä muutos tapahtui niin luontevasti, että Francine luuli nähneensä unta. Mutta kun hän oli havainnut tuossa naisessa tunteiden raivokkaisuuden, joka ainakin veti vertoja neiti de Verneuilille, hän värisi aavistaessaan niitä hirvittäviä yhteentörmäyksiä, jotka epäilemättä tulisivat sattumaan kahden näin tarmokkaan hengen välillä, ja hän vavahti nähdessään neiti de Verneuilin lähestyvän nuorta upseeria luoden häneen tuollaisen intohimoisen katseen, joka hurmaa, tarttuvan hänen käteensä ja vievän hänet ikkunan ääreen, sellaisin elein, jotka osoittivat kiemailevaa veitikkamaisuutta.
— Tunnustakaa nyt minulle, — hän virkkoi, koettaen lukea totuutta hänen silmistään, — että te ette ole kansalainen du Gua-Saint-Cyr.