— Se olen kuitenkin.
— Mutta hän ja hänen äitinsä surmattiin toissapäivänä.
— Se on kovin surullista, — vastasi nuori mies nauraen. — Mutta oli miten oli, en silti ole teille vähemmässä kiitollisuudenvelassa, ja tahtoisin saada tilaisuuden osoittaa teille kiitollisuuttani.
— Luulin pelastaneeni siirtolaisen, mutta minua miellyttää vielä enemmän, että olette tasavaltalainen.
Näistä omista sanoistaan, jotka ikäänkuin ajattelemattomuudesta olivat lähteneet hänen huuliltaan, hän joutui vallan hämilleen. Hänen silmänsä näyttivät elähtyvän, eikä hänen olemuksessaan enää ollut havaittavissa muu kuin viehättävä tunteiden vilpittömyys. Hän hellitti pehmeästi upseerin käden, tosin ei sentähden, että olisi hävennyt, kun oli sitä painanut, vaan sentähden, että hänen mielessään heräsi ajatus, joka kävi liian raskaaksi kantaa. Nuori mies jäi siihen seisomaan toivon huumaamana. Äkkiä nuori nainen näytti soimaavan ainoastaan itseään tuosta vapaasta käytöksestään, jota kenties puolusti tämä ohimenevä matkaseikkailu. Hän palautti sovinnaisen ryhtinsä, tervehti molempia matkakumppanejaan ja katosi Francinen seurassa. Tultuaan heidän huoneeseensa, Francine pani ristiin sormensa, käänsi eteenpäin kämmenensä, väännellen käsivarsiaan ja katsellen emäntäänsä, ja sanoi:
— Oi, Marie, kuinka paljo seikkoja lyhyessä ajassa! Ainoastaan teille voi tällaista tapahtua!
Neiti de Verneuil säpsähti ja kavahti Francinen kaulaan.
— Oi, tämä vasta on elämää, minä olen taivaassa!
— Kenties helvetissä, — huomautti Francine.
— Olkoon menneeksi, "helvetissä"! — huudahti neiti de Verneuil iloisena. — Annappa tänne kätesi; tunnustele, kuinka sydämeni sykkii! Minun on kuuma. Koko maailma ei nyt merkitse minulle juuri mitään! Kuinka monasti olenkaan jo ennen nähnyt tuon miehen unelmissani. Ah, kuinka hänen päänsä on kaunis, ja kuinka hänen katseensa on säihkyvä!