— Tuleeko hän teitä rakastamaan? — kysyi heikolla äänellä vilpitön ja teeskentelemätön maalaisnainen, jonka kasvot olivat käyneet alakuloisiksi.
— Ja sitä sinä kysyt? — vastasi neiti de Verneuil. — Mutta kuulehan, Francine, — hän jatkoi asettuen puoleksi vakavaan, puoleksi iloiseen asentoon, — olisikohan se niin kovin vaikeata?
— Ei, mutta tuleeko hän aina teitä rakastamaan? — virkkoi Francine hymyillen.
Molemmat naiset katsoivat hetkisen toisiinsa ihan tyrmistyneinä, Francine siitä, että oli esiintuonut niin paljon kokemusta, Marie siitä, että ensi kerran aavisti, että intohimo oli tuottava tulevaisuuden, joka uhkui onnea. Hän tunsi kumartuneensa kuilun partaalle, jonka syvyyttä olisi tahtonut tutkia kuulemalla, kuinka pohjaan kumahti kivi, joka ensin oli heitetty vallan huolettomasti.
— Se on minun asiani, — hän sanoi, tehden liikkeen, joka muistutti epätoivoista pelaajaa. — Minä en koskaan surkuttele hylättyä naista, sillä hän ei saata syyttää ketään muuta kuin itseään siitä, että hänet on hylätty. Minä puolestani kyllä olen osaava pitää hallussani elävänä tai kuolleena miehen sydäntä, jonka kerran olen omistanut. — Mutta, — hän jatkoi kotvan vaiettuaan, — mistä sinä, Francine, olet tullut niin viisaaksi?
— Neiti hyvä, — huomautti äkkiä maalaisnainen, — kuulen askeleita käytävästä…
— Ah! — sanoi neiti kuunneltuaan, — se ei ole hän!— Mutta, mitenkä sinä vastaatkaan! Ymmärrän sinut: odotan tai arvaan itse.
Francine oli oikeassa. Kolme oven takaa kuuluvaa kolkutusta keskeytti tämän keskustelun. Kapteeni Merle näyttäytyi heti, kuultuaan neiti de Verneuilin kehoituksen astua sisään.
Tervehtiessään neiti de Verneuiliä sotilaallisesti, kapteeni uskalsi luoda häneen katseen, ja ollen kokonaan hänen kauneutensa häikäisemä, ei hän saanut sanottua hänelle muuta kuin:
— Armollinen neiti, olen valmis teitä palvelemaan!