— Onko teistä siis tullut suojelijani puoliprikaatipäällikkönne erottua? Eikö rykmenttiänne mainita tällä nimellä?
— Esimieheni on rykmentin ajutantti Gérard, jonka käskystä olen tullut tänne.
— Pelkääkö päällikkönne siis minua niin suuresti? — kysyi neiti.
— Suokaa hänelle anteeksi, armollinen neiti. Hulot ei pelkää; mutta naisia hän ei oikein ymmärrä; ja häntä kiusaa se ajatus, että naishenkilö on hänen kenraalinsa.
— Mutta, — jatkoi neiti de Verneuil, — hänen velvollisuutensa oli kuitenkin totella esimiehiään! Minä pidän alistuvaisuudesta, sen sanon teille suoraan, enkä kärsi, että minua vastustetaan.
— Se olisikin vaikeata, — vastasi Merle.
— Neuvotelkaamme, — sanoi neiti de Verneuil. — Teillä on täällä verestä sotaväkeä. Sen tulee saattaa minut Mayenneen, jonne voin saapua tänä iltana. Saammeko sieltä uusia sotamiehiä, voidaksemme viipymättä jatkaa matkaamme? Chouanit eivät tiedä mitään pienestä retkestämme. Kun näin matkustamme öiseen aikaan, kävisi meidän hyvin onnettomasti, jos kohtaisimme heitä tarpeeksi ison joukon hyökkäämään kimppuumme. — No, mitä sanotte, onko se mahdollista?
— On kyllä, neiti.
— Millainen on Maynnesta Fougères'een johtava tie?
— Huono. Lakkaamatta vasta- ja myötämaata, — oikea oravien paratiisi.