— Matkaan siis! Ja kun ei meillä lähtiessämme Alençonista ole vaaraa pelättävissä, lähtekää te edelle, saavutamme teidät pian.
— Luulisi tuolla naisella olevan kymmenen virkavuotta takanaan, — murahti Merle poistuessaan. — Hulot oli väärässä, tuo nuori nainen ei ole niitä, jotka hankkivat itselleen rikkauksia untuvapatjoilla loikoen. Peeveli sentään, jos minä, kapteeni Merle, haluan päästä rykmentin ajutantiksi, ei minun totisesti tule pitää pyhimystä piruna.
Neiti de Verneuilin neuvotellessa kapteenin kanssa oli Francine mennyt käytävään katselemaan ikkunasta erästä pihan kolkkaa, jota kohti vastustamaton uteliaisuus oli vetänyt häntä saapumishetkestä asti. Hän tähysteli tallin olkia niin hartaasti, että olisi voinut luulla hänen vaipuneen rukoukseen Pyhän Neitsyen edessä. Piankin hän huomasi rouva du Guan hiipivän Marche-à-Terren luo varovasti kuin kissa, joka ei tahdo kastella käpäliään. Huomattuaan tämän naisen, chouani nousi ja seisoi hänen edessään täynnä mitä syvintä kunnioitusta. Tämä omituinen seikka herätti Francinen uteliaisuuden, ja hän riensi pihalle, hiipi pitkin seiniä niin salaa, ettei rouva du Gua voinut häntä nähdä, ja koetti piiloittautua tallin oven taakse. Hän astui varpaillaan, pidätti hengitystään, karttoi vähintäkin melua, ja näin hänen onnistui pysähtyä lähelle Marche-a-Terreä, herättämättä hänen huomiotansa.
— Ja jos saatujen tietojen jälkeen, — virkkoi outo nainen chouanille, — tuon naisen nimi ei ole oikea, ammut sinä hänet armotta kuin raivohullun nartun.
— Ymmärrän, — vastasi Marche-à-Terre. Nainen poistui. Chouani pani jälleen päähänsä punaisen villamyssynsä ja raapi korvallistaan epäröivien henkilöiden tavoin, kun samassa näki Francinen ilmestyvän kuin esiinnoiduttuna.
— Pyhä Anna! — hän huudahti.
Äkkiä hän pudotti piiskansa, risti kätensä ja joutui haltioihinsa. Lievä puna nousi hänen karkeapiirteisiin kasvoihinsa, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin lokaan uponneet jalokivet.
— Näenkö todella edessäni Cottinin tytön? — hän virkkoi niin kumealla äänellä, että hän yksin sen saattoi kuulla. — Tekö se todella olette, kaunokainen? En rohkene kosketella kättänne, — hän jatkoi, kuitenkin ojentaen leveätä kouraansa Francinea kohti, ikäänkuin tunnustellakseen paksujen kultaketjujen painoa, jotka riippuivat tytön kaulassa ja ulottuivat vyötäisiin asti.
— Siinä teette hyvin, Pierre! — vastasi Francine, jossa heräsi se naisen vaisto, joka saattaa hänet omavaltaiseksi, kun häntä ei ole masennettu.
Francine peräytyi ylpeänä, nautittuaan chouanin hämmennyksestä. Mutta hän korvasi sanojensa ankaruutta lempeyttä uhkuvalla katseella ja lähestyi taas.