Francineen teki omituisen vaikutuksen se äänettömyys, joka alussa vallitsi matkustajien kesken. Neiti de Verneuil oli jälleen tekeytynyt kylmäksi, loi silmänsä alas, piti päätään hiukan kumarassa ja peitti kätensä eräänlaiseen vaippaan, johon oli verhoutunut. Hän nosti silmänsä ainoastaan katsellakseen nopeasti taaksepäin väistyviä maisemia. Varmana siitä, että oli ihailun esineenä, ei hän erityisesti antanut siihen tilaisuutta. Mutta hänen näennäinen välinpitämättömyytensä ilmaisi enemmän kiemailua kuin viattomuutta. Se liikuttava puhtaus, joka luo niin suurta suloa heikkojen sielujen ilmauksiin, ei näyttänyt voivan painaa viehätystään olentoon, jonka rajut tunteet määräsivät lemmen myrskyjen temmellyksiin. Tuntematon nuori mies oli alkavan lemmenseikkailun tehon vallassa, eikä vielä koettanut selvitellä tämän omituisen nuoren naisen kiemailun ja haltioitumisen välistä ristiriitaa. Tuon naisen teeskennelty viattomuus esti häntä vapaasti katselemasta noita kasvoja, joita nyt kaunisti yhtä paljon levollisuus, kuin äsken kiihoitus. Emme koskaan moiti sitä, mikä tuottaa meille nautintoa.
Kauniin naisen on vaikea ajoneuvoissa istuen välttää matkakumppaniensa katseita, jotka kohdistuvat häneen, ikäänkuin hakien lisähuvia matkan yksitoikkoisuudessa. Nuori upseeri olikin hyvin mielissään voidessaan tyydyttää heräävän intohimonsa kärsimättömiä vaatimuksia, nuoren naisen väistämättä hänen katsettaan tai loukkaantumatta hänen hellittämättömästä kiivaudestaan, ja sentähden nuori mies mielin määrin tutki noiden kasvojen puhtaita ja häikäisevän kaunisviivaisia piirteitä. Tuo nainen oli hänestä ihan kuin kuva. Milloin päivänvalo loi kirkasta valaistustaan sieramien läpikuultavaan ruusunpunaan ja nenän siroon kaareen; milloin taas vaalea auringonsäde toi esiin ihan eri vivahdukset: helmiäishohteisen silmänalustan ja suun ympäristön, ruusuiset posket, ohimoiden ja kaulan himmeän hipiän.
Hän ihaili sitä valon ja varjon vastakohtaa, joka syntyi kasvoja kehystävien tummien kutrien vaikutuksesta, joka niihin painoi ohimenevän erikoisuutensa: onhan kaikki niin haihtuvaa naisessa! Hänen tämänpäiväinen kauneutensa ei usein ole sama kuin eilinen, ja ehkä se on onnellista hänelle! Ollen vielä siinä iässä, jossa mies voi nauttia mitättömistä pikkuseikoista, joista rakkaus on kokoonpantu, niin sanottu merisoturi hurmaantuneena odotti noiden luomien toistuvaa nousua ja laskua ja hengityksen aiheuttamaa poven kohoilemista. Joskus hän luuli eroittavansa jotakin yhteyttä silmien ilmeessä ja huulien melkein näkymättömässä liikehtimisessä. Jokainen ele paljasti hänelle tämän nuoren naisen sielua, jokainen pieninkin liike jonkun uuden puolen hänestä. Jos jotkut ajatukset vilkastuttivat nuo liikkumattomat piirteet; jos niihin äkkiä nousi puna, jos hymy elvytti niitä, hän tunsi sanomatonta suloutta arvaillessaan tämän salaperäisen naisen salaisuuksia. Kaikki oli ansa sielulle, ansa aistimille. Eipä edes äänettömyys pannut esteitä sydänten keskinäiselle ymmärtämykselle, vaan muuttui ajatusten välittäjäksi.
Monet Marie de Verneuilin ja tuntemattoman nuoren miehen vaihtamista katseista panivat edellisen ajattelemaan, että tämä vaikeneminen oli saattava hänet huonoon valoon. Marie kysyi sentähden rouva du Gualta jotain sellaista vähäpätöistä, jolla keskustelu usein aletaan, mutta ei malttanut olla samalla mainitsematta hänen poikaansa.
— Kuinka saatoittekaan, armollinen rouva, kirjoituttaa poikanne meriväkeen? — hän kysäisi. — Ettekö täten tuominnut itseänne alituisen levottomuuden uhriksi?
— Hyvä neiti, naisten, se tahtoo sanoa, äitien kohtalo on aina vavista pelosta kalleimpien aarteittensa tähden.
— Nuori herra on kovin teidän näköisenne.
— Siltäkö teistä tuntuu?
Tämä rouva du Guan viaton suostuminen käymään vanhemmasta kuin todella oli sai nuoren miehen hymyilemään, mutta tuotti lisäharmia luulotellulle äidille.
Tämän naisen viha kasvoi joka katseesta, jonka hänen poikansa loi Mariehin. Vaikeneminen, puhelu, kaikki vaan puhalsi hänessä ilmiliekkiin hirvittävää raivoa, jota hän verhosi mitä kohteliaimpaan esiintymiseen.