— Neiti, — sanoi nuori mies, — te erehdytte. Merimiehet eivät ole enemmän alttiina vaaralle kuin muut soturit. Naisten ei pitäisi vihata meriväen oloja: onhan meillä maaväkeen nähden se ääretön etu, että pysymme lemmityillemme uskollisina.
— Niin, tietysti pakosta, — vastasi neiti de Verneuil nauraen.
— Se on joka tapauksessa uskollisuutta, — huomautti rouva du Gua melkein synkkänä.
Keskustelu vilkastui ja siirtyi aiheisiin, jotka huvittivat ainoastaan kolmea matkustajaa; sillä tällaisissa tiloissa henkevät ihmiset luovat jokapäiväiseen uutta merkitystä. Mutta näennäisesti pintapuolinen keskustelu, jonka muodossa nämä toisilleen tuntemattomat henkilöt asettivat kysymyksiä, peitti heitä kiihoittavat pyyteet, intohimot ja toiveet. Marien oveluus ja veitikkamaisuus ja lisäksi hänen alinomainen varuillaan-olonsa saivat rouva du Guan älyämään, että ainoastaan panettelu ja petos saattaisivat tuottaa hänelle voiton sekä hyväpäisyydeltään että kauneudeltaan yhtä peloittavasta kilpailijattaresta.
Matkustajat saavuttivat turvajoukon, ja vaunut alkoivat nyt kulkea hitaammin. Nuori merisoturi huomasi edessä pitkän vastamäen ja ehdoitti neiti de Verneuilille kävelyä. Nuoren miehen miellyttävä käytös ja herttainen kohteliaisuus näyttivät taivuttavan parisittaren suostumaan, ja tämä suostumus hyväili nuoren miehen itserakkautta.
— Onko armollinen rouva samaa mieltä kuin me? — Marie kysyi rouva du Gualta. — Tahdotteko tekin lähteä kävelemään?
— Tuo kiemailijatar! — mutisi rouva astuessaan alas ajoneuvoilta.
Marie ja nuori mies astuivat tosin yhdessä, mutta kuitenkin vähän matkan päässä toisistaan. Merisoturi, jossa jo temmelsivät rajut intohimon pyyteet, tahtoi kernaasti poistaa hänelle osoitetun jäykkyyden, jonka ei kuitenkaan antanut itseään pettää. Hän arveli tämän onnistuvan parhaiten siten, että hän lörpötteli naiskumppaninsa kanssa, turvautumalla tuohon ranskalaiseen rakastettavaisuuteen, tuohon milloin hilpeään, milloin vakavaan, mutta aina ritarilliseen henkevyyteen, joka oli ominainen maanpakoon ajetun aateliston huomatuille miehille.
Mutta naurunhaluinen parisitar laski niin veitikkamaisesti pilaa nuoresta tasavaltalaisesta, osasi niin ylenkatseellisesti moittia hänen pintapuolisia pyyteitään, tehden sen siinä muodossa, että etupäässä kiintyi hänen voimakkaihin ja innostusta uhkuviin aatteisiinsa, jotka vastoin hänen tahtoaan välkähtivät esiin hänen puheistaan, että nuori mies helposti huomasi salaisen miellyttämishalun.
Vaihdettiin nyt puheenainetta. Ja nuori mies päätti nyt toteuttaa ne toiveet, jotka kuvastuivat hänen tuntehikkaissa kasvoissaan. Mutta hetki hetkeltä hän kohtasi uusia vaikeuksia koettaessaan arvostella tuota velhotarta, johon yhä rakastumistaan rakastui, ja hänen oli pakko luopua tekemästä johtopäätöksiä naisesta, joka näytti leikitellen kumoavan ne kaikki. Tultuaan lumotuksi ihaillessaan ulkonaista kauneutta, hän tunsi tarvetta tutkia tuota tuntematonta sielua, ja Marie tulisesti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.