Tämä keskustelu sai vähitellen tuttavallisen luonteen, huolimatta siitä välinpitämättömästä äänilajista, jossa neiti de Verneuil koetti liikkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka rouva du Gua oli seurannut molempia rakastavia, olivat nämä huomaamattaan astuneet nopeammin kuin hän, ja he olivat pian noin sadan askeleen päässä hänestä edellä. Nämä molemmat viehättävät olennot polkivat maantien hienoa hiekkaa, tuntien lapsellista iloa kuullessaan askeleittensa yhdessä hiljaa rasahtelevan, onnellisina nähdessään kevääseen vivahtavan auringonhohteen verhoavan heidät molemmat ja vetäessään sieramiinsa noita runsaita syksyisen kasvikunnan tuoksuja, jotka tuntuvat tuulien tuomalta ravinnolta alakuloiselle, heräävälle rakkaudelle.
Vaikka kumpikaan ei näyttänyt pitävän satunnaista kohtaamistaan muuna kuin tavallisena seikkailuna, niin taivas, tämä seutu ja vuodenaika loivat heidän tunteisiinsa vakavuuden värityksen, joka heistä vivahti intohimoon. He alkoivat ylistellä matkapäivänsä kauneutta; sitten he puhuivat omituisesta kohtaamisestaan, näin miellyttävän tuttavuuden pikaisesta raukeamisesta ja siitä helppoudesta, jolla matkalla avaamme tunteemme henkilöille, jotka katoavat yhtä pian kuin heidät kohtasimmekin. Tehtyään tämän viimeisen huomautuksen nuori mies käytti hyväkseen tätä salaista lupaa, joka näytti oikeuttavan tuntehikasta tuttavallisuutta, ja päätti uskaltaa tunnustuksia, kuten mies ainakin, joka on tottunut sellaisiin tilanteisiin.
— Oletteko huomannut, neiti, — virkkoi hän, kuinka vähän tunteet näinä kauhun aikoina seuraavat tavallista latua? Tapahtuuhan kaikki ympärillämme selittämättömän äkillisesti. Tähän maailmanaikaan herää meissä rakkaus tai viha yhdestä ainoasta katseesta. Yhdytään elinajaksi tai erotaan toinen toisestaan yhtä nopeasti kuin syöksytään kuolemaan. Kaikissa yrityksissä on kiire, samoin kuin kansalla mellakoissaan. Keskellä vaaroja tulee syleilyjen olla tulisempia kuin tavallisessa elämänkulussa. Hiljan tiesi jokainen Parisissa, vallan kuin taistelukentällä, mitä kaikkea kädenpuristus merkitsi.
— Ihmisillä oli tarve elää nopeasti ja täyteläisesti, — vastasi neiti de Verneuil, — sillä silloin oli vaan vähän aikaa elää.
Ja luotuaan nuoreen matkatoveriinsa katseen, joka näytti tulkitsevan heidän lyhyen matkansa tarkoitusta, hän lisäsi purevasti:
— Juuri koulusta päässeeksi nuoreksi mieheksi te olette tavattoman hyvin perehtynyt elämän polttaviin kysymyksiin!
— Mitä te minusta ajattelette? — kysyi nuori mies hetken vaiettuaan. — Sanokaa minulle peittelemättä mielipiteenne.
— Täten tahdotte epäilemättä saada oikeuden puhua minusta?… — huomautti neiti nauraen.
— Te ette vastaa, — virkkoi mies kotvan kuluttua. — Pitäkää varanne, vaikeneminen on usein vastaus.
— Arvasinhan jo kaiken, mitä teillä olisi minulle sanottavaa. Hyvä
Jumala! te olette jo sanonut liikaa.