— Herraseni, minä rukoilen, sanokaa nimenne, tai vaietkaa. Olette lapsi, — hän lisäsi, kohauttaen olkapäitään, — ja herätätte minussa surkua.
Se, että nuori nainen niin itsepintaisesti tahtoi tietää hänen salaisuutensa, sai merisoturin epäröimään varovaisuuden ja pyyteiden välillä. Intohimoisesti rakastetun naisen suuttumus vaikuttaa voimakkaan kiehtovasti. Tällaisen naisen alistuminen kuin myös hänen vihansa on niin valtaava, se koskettelee niin monia säikeitä miehen sydämessä, että se sen pehmentää ja valloittaa. Oliko tämä neiti de Verneuilissä vaan yksi kiemailun laji lisää? Huolimatta intohimostaan nuori mies sentään malttoi epäillä naista, joka väkisin tahtoi riistää häneltä salaisuuden, mistä riippui elämä tai kuolema.
— Minkätähden, — sanoi nuori mies tarttuen häntä kädestä, mihin hän hajamielisenä suostui, — minkätähden minun hätäisyyteni, joka lupasi tälle päivälle tulevaisuutta, onkin sen turmellut?
Neiti de Verneuil näytti alakuloiselta ja vaikeni.
— Miten tuotankaan teille mielipahaa, ja miten voin jälleen haihduttaa sen? — jatkoi nuori mies.
— Sanokaa minulle nimenne.
Nuori mies astui vuorostaan vaieten muutaman askeleen eteenpäin. Äkkiä neiti de Verneuil pysähtyi kuin henkilö ainakin, joka on tehnyt tärkeän päätöksen.
— Herra markiisi de Montauran, — sanoi hän arvokkaasti, voimatta kokonaan peittää mielenliikutusta, joka pani hänen piirteensä hermostuneesti vavahtelemaan, — kuinka kalliiksi se käyneekin minulle, olen onnellinen siitä, että voin tehdä teille hyvän palveluksen. Tässä on meidän eroaminen. Saattojoukko ja postivaunut ovat liian tärkeät turvallisuudellenne jotta voisitte olla niitä molempia vastaanottamatta Älkää pelätkö mitään tasavaltalaisten puolelta, kaikki nämä sotilaat, nähkääs, ovat kunnon miehiä, ja annan heti ajutantille määräyksiä, jotka hän uskollisesti tulee panemaan täytäntöön. Minä taas voin palata Alençoniin jalan kamarineitsyeni kanssa, ainoastaan muutama sotamies voi tulla saatoksemme. Kuulkaa tarkoin, sillä henkenne on vaarassa. Jos ennenkuin pääsette turviin kohtaatte tuon kauhean keikarin, jonka näitte majatalossa, niin paetkaa, sillä hän jättäisi teidät heti tasavaltalaisten käsiin. Mitä minuun tulee… Hän vaikeni hetkeksi.
— Mitä minuun tulee, käyn takaisin elämän kurjuuteen, — näin hän jatkoi puoliääneen, kyyneliään pidättäen. — Hyvästi, hyvä herra. Toivon, että tulette onnelliseksi! Hyvästi…
Ja hän viittasi kapteeni Merlelle, joka paraikaa saapui ylämäen huipulle. Nuori mies ei ollut odottanut niin äkillistä ratkaisua.