Hän alkoi nauraa, mutta hänen naurunsa kaikui väkinäiseltä.
— Tein viisaasti siinä, että estin teidät sanomasta minulle, että minua rakastatte. Tietäkää siis, herraseni, että minä teitä kammoksun. Minä olen tasavaltalainen ja te olette kuninkaallismielinen, ja jättäisin teidät asianomaisten käsiin, ellen olisi antanut teille kunniasanaani, ellen jo kerran olisi teitä pelastanut, ja ellen…
Hän keskeytti puheensa. Hänen itsetutkistelunsa, hänen sisäinen taistelunsa, jota ei enää huolinut salata, saattoivat levottomaksi tuntemattoman nuoren miehen, joka turhaan koetti päästä hänestä selville.
— Erotkaamme heti paikalla, minä tahdon niin. Hyvästi, — sanoi
Marie.
Hän kääntyi äkkiä, astui muutaman askeleen, mutta palasi sitten.
— Mutta ei, minulle on äärettömän tärkeätä tietää, kuka te olette, — hän virkkoi. — Älkää salatko minulta mitään, vaan sanokaa minulle koko totuus. Kuka olette? sillä yhtä vähän olette polyteknikon sotilasoppilas kuin seitsemäntoistavuotias…
— Olen merimies, valmiina jättämään tuumat matkustaa valtameren tuolle puolelle, seuratakseni teitä kaikkialle, minne ikinä tahdotte minut viedä. Jos olen niin onnellisessa asemassa, että voin huviksenne tarjota jotain salaperäisyyttä, en suinkaan aio haihduttaa uteliaisuuttanne. Mitä hyödyttää sekoittaa todellisen elämän vakavia kysymyksiä sydämen elämään, jota jo aloimme molemmin puolin niin hyvin ymmärtää?
— Tosin olisivat sielumme voineet toisiaan ymmärtää, — virkkoi nainen vakavasti. — Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta vaatia luottamustanne. Te ette koskaan liioin saa tietää missä määrin olette minulle kiitollisuudenvelassa; minä tulen vaikenemaan.
He astuivat muutaman askeleen eteenpäin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa.
— Kuinka suuresti suvaitsette omistaa mielenkiintoa minun elämääni, — huomautti sitten nuori mies.