Tämän vastauksen kuultuaan Marie de Verneuil käänsi selän kookkaita postivaunuja päin, joita kohti juuri olivat astuneet, ja alkoi melkein juosta.
— Mutta, — huomautti nuori mies, — sanoittehan juuri, ettei kävely raittiissa ilmassa sovi teille.
— Se on muuttunut, — virkkoi nuori nainen vakavasti ja astui edelleen, ollen myrskyisten ajatusten raatelemana.
— Te vaikenette? — sanoi tuntematon nuori mies, jonka sydämen täytti tuollainen levottomuus, joka johtuu iloisen seikan odottamisesta.
— Oh, — sanoi Marie lyhyesti, — murhenäytelmä on alkanut liian pian.
— Mistä murhenäytelmästä puhuttekaan?
Nuori neiti pysähtyi ja mitteli polyteknikon oppilasta katsein, joissa kuvastui sekä pelkoa että uteliaisuutta. Sitten hän verhosi läpitunkemattomaan levollisuuteen raatelevat tunteensa ja osoitti niin nuoreksi naiseksi omaavansa suuren käyttäymistottumuksen.
— Kuka te olette? — hän kysyi nuorelta mieheltä. — Mutta tiedänhän sen jo muuten. Nähdessäni teidät sitä jo aavistin. Te olette kuninkaallismielisten johtaja, "Garsiksi" mainittu? Entinen Antunin piispa oli epäilemättä oikeassa, kehoittaessaan meitä aina uskomaan aavistuksia, jotka ennustavat onnettomuutta.
— Miksi niin kernaasti tahdotte tutustua tuohon nuoreen mieheen?
— Miksi hän niin kernaasti tahtoo salata nimensä minulta, kun jo olen pelastanut hänen henkensä?