— Se on se, että me naiset kaikki enemmän tai vähemmän taistelemme epätäydellistä kohtaloa vastaan.
— Miksi siis eroamme tänä iltana?
— Ah, — sanoi Marie hymyillen, huomatessaan nuoren miehen intohimoisen katseen, — nouskaamme taas ajoneuvoihin, raitis maaseudun ilma ei ollenkaan sovi meille.
Marie kääntyi äkkiä, nuori mies seurasi häntä ja painoi hänen käsivarttaan tavalla, joka ei juuri todistanut kunnioitusta, vaan sen sijaan sekä rajun intohimoisia pyyteitä että ihailua. Marie alkoi astua nopeammin; merisoturi arvasi, että hän tahtoi välttää kenties vastenmielistä selitystä, mutta tämä saattoi hänet entistään tulisemmaksi, hän päätti panna alttiiksi kaiken saavuttaakseen tämän ensimäisen suosionosoituksen ja virkkoi hänelle katsoen häneen ovelasti:
— Tahdotteko, että ilmaisen teille salaisuuden?
— Sanokaa pian, jos se koskee teitä.
— Minä en ollenkaan ole tasavallan palveluksessa. Minne suuntaatte matkanne? Minä seuraan teitä.
Tämän kuultuaan Marie värisi rajusti, veti pois käsivartensa ja peitti molemmilla käsillään kasvonsa, salatakseen punan tai kenties kalpeuden, joka todisti hänen kiihtymystään; mutta yhtäkkiä hän taas paljasti kasvonsa ja sanoi ääni värähdellen:
— Te olette siis alkanut samoin kuin olisitte lopettanut: te olette pettänyt minut.
— Se on totta, — sanoi hän.