— Ette suinkaan ole minulle tuntematon, — huudahti mies, — olen voinut arvata ominaisuutenne, jotka ovat täydelliset yhtä lukuunottamatta, jonka soisin teillä olevan, nimittäin että enemmän luottaisitte rakkauteen, jota heti alussa olette herättänyt.
— Voi, te seitsentoistavuotias nuorukais-parka, te puhutte jo rakkaudesta! No niin, olkoon menneeksi. Onhan tämä samanlainen keskustelunaine kahden ihmisen kohdatessa kuin esim. sadesää ja kaunis ilma, miksemme valitsisi sitä! Ette ainakaan minussa tule huomaamaan teeskenneltyä vaatimattomuutta, ettekä pikkumaisuutta. Saatanhan kuulla tuon sanan punastumatta, se on lausuttu minulle niin monta kertaa ilman sydämen vakaumusta, että se on muuttunut melkein merkityksettömäksi minulle. Sitä on toistettu minulle teattereissa, kirjeissä, seuraelämässä, kaikkialla; mutta en ole missään tavannut sellaista, joka olisi vastannut tuota suuremmoista tunnetta.
— Oletteko sitä etsinyt?
— Olen.
Tämän sanan hän lausui niin huolettomasti, että nuori mies hämmästyneenä katsoi Mariehin, ikäänkuin hänen mielipiteensä tämän naisen luonteesta ja todellisesta asemasta äkkiä olisi muuttunut.
— Neiti, — hän sanoi huonosti salaten mielenliikutustaan, — oletteko neito vai vaimo, enkeli vai pahahenki?
— Olen kumpaakin, — vastasi Marie nauraen. — Eikö aina ole jotakin pirullista ja samalla enkelillistä nuoressa naisessa, joka ei ole rakastunut, joka ei rakasta ja joka kenties ei koskaan tule rakastamaan?
— Ja oletteko tällä tavoin onnellinen? — sanoi nuori mies, muuttaen äänensä ja käytöksensä vapaaksi, ikäänkuin jo olisi herjennyt yhtä suuresti kunnioittamasta vapauttajatartaan.
— Onnellinenko, — virkkoi Marie, — en toki. Kun joskus ajattelen, että olen yksin ja yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien pauloissa, jotka pakoittavat minut teeskenteleväksi, kadehdin miesten etuoikeuksia. Mutta ajatellessani kaikkia niitä keinoja, jotka luonto on antanut meille vallataksemme teidät, miehet, niin voimakkaihin näkymättömiin verkkoihin, ettei yksikään teistä voi niitä vastustaa, silloin osani täällä maan päällä näyttää minusta hymyilevältä; sitten taas se äkkiä näyttää minusta pieneltä, ja tunnen, että halveksisin miestä, joka antaisi tavallisten viekoituskeinojen lumota itsensä. Sanalla sanoen, joskus huomaan ikeemme, ja se minua miellyttää, mutta myöhemmin se taas tuntuu minusta inhoittavalta, ja kapinoin sitä vastaan. Milloin tunnen sisälläni tuota uhrautuvan antaumuksen tarvetta, joka saattaa naisen niin ylevän kauniiksi, milloin taas minussa herää riuduttava hallitsemishimo. Ehkä se on sitä hyvän ja pahan voiman taistelua, joka aiheuttaa jokaisen olennon elämän täällä maan päällä. Enkeli ja pahahenki — te sen sanoitte. Oi, en vasta tänään ole oppinut tuntemaan kaksinaista luontoani… Kuitenkin me naiset ymmärrämme puutteellisuutemme vielä paremmin kuin te miehet. Vaisto saa meidät odottamaan joka seikasta täydellisyyttä, jota epäilemättä on mahdoton saavuttaa. Mutta, — hän jatkoi, katsoen taivasta ja huoaten, — se, mikä saattaa meidät suuriksi teidän silmissänne…
— Niin, mikä se on? — kysyi nuori mies.