Hän oli ottanut pienen valosuojuksen uunin reunukselta ja tarkasti huolellisesti sen läpikuultavuutta huomaamatta vaimonsa itkeneen. Julia vavahti. Mitkään sanat eivät voisi tulkita sitä ajatusten tulvaa, joka raivosi hänen sydämessään ja jota hänen täytyi pitää salattuna siellä.
"Rouva de Sérizy antaa soittojuhlan maanantaina ja hän kuolee halusta saada sinut sinne. Riittää kyllin, ett'et ole ollut seuraelämässä pitkään aikaan, hänen halutakseen nähdä sinut luonansa. Hän on hyvä nainen ja pitää paljon sinusta. Tekisit minulle mieliksi, jos menisit sinne; minä olen melkein luvannut, että sinä — —"
"Minä menen", sanoi Julia.
Äänensä painossa, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan oli jotakin niin läpitunkevaa, niin omituista, että Viktor huolimatta välinpitämättömyydestään kummastuneena katsoi vaimoonsa. Siinä oli kaikki. Julia oli arvannut, että rouva de Sérizy oli se nainen, joka oli riistänyt häneltä miehensä sydämen. Hän vaipui epätoivoisiin ajatuksiin ja oli katsovinaan tulta. Viktor käänteli pientä suojusta sormiensa välissä ja näytti olevan ikävissään niinkuin mies, joka on ollut hyvin onnellinen ulkona, mutta nyt tulee kotiin väsyneenä tästä onnesta. Haukoteltuaan useita kertoja, otti hän kynttilän toiseen käteensä, toisella etsien veltosti vaimonsa kaulaa tahtoen suudella sitä, mutta Julia taivutti itsensä alas, ojensi hänelle otsansa ja sai siihen hänen "hyvää yötä"-suutelonsa, koneellisen suutelon, annetun rakkaudettomasti, jonkinlaisen irvistyksen, joka tuntui hänestä inhoittavalta. Kun Viktor oli sulkenut oven, vaipui hän alas tuolille; polvensa vapisivat, hän puhkesi itkemään. Täytyy olla kokenut tällaisen kohtauksen tuottamaa tuskaa, ymmärtääkseen kaiken sen kärsimyksen, mikä sisältyy siihen, aavistaakseen kaikki ne pitkät ja kauheat murhenäytelmät, joihin se voi johtaa. Nämä yksinkertaiset tyhjät sanat, tämä äänettömyys kahden puolison välillä, nämä eleet ja katseet, tapa, jolla markiisi istuutui tulen ääreen, tapa, jolla hän oli koettanut suudella vaimonsa kaulaa, kaikki oli omansa muodostamaan tämän hetken Julian tähän asti viettämän surullisen ja yksinäisen elämän murheelliseksi loppukohtaukseksi. Epätoivoissaan lankesi hän polvilleen sohvan eteen, kätki kasvonsa siihen, ettei näkisi mitään ja rukoili. Rukouksensa tavallisiin sanoihin pani hän hartaan sävyn, uuden merkityksen, joka olisi voinut murskata miehensä sydämen, jos tämä olisi kuullut häntä. Kahdeksan päivän kuluessa oli hän kokonaan antautunut mietteisiin tulevaisuudestaan; onnettomuutensa uhrina, tutki hän sitä, koettaen löytää keinoja voidakseen olla valehtelematta oman sydämensä edessä, voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa markiisiin ja elääkseen kyllin kauvan, jotta voisi valvoa tyttärensä onnea. Hän päätti silloin taistella kilpailijansa kanssa, näyttäytyä taas seuraelämässä, loistaa siellä, teeskennellä miehellensä rakkautta, jota ei tuntenut, houkutella hänet luoksensa ja sitten, kun oli tämän pelin kautta saanut hänet taas vaikutusvaltansa alaiseksi, olla häntä kohtaan yhtä keimaileva kuin sellaiset oikulliset rakastajattaret, joiden huvituksena on kiusata rakastajiaan. Tämä inhoittava teeskentely oli ainoa mahdollinen keino pahaa vastaan. Siten hän tulisi kärsimystensä herraksi, voisi hallita niitä niinkuin itse tahtoi, tekisi ne harvinaisemmiksi pitämällä miestänsä kurissa, ankaran hirmuvallan alaisena. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän välinpitämättömyyden kylmiin laskelmiin pelastaaksensa tyttärensä, hän aavisti heti sen viekkauden, ne valheet, joita sellaiset olennot, mitkä eivät rakasta, käyttävät hyväkseen, sievistelyn petokset ja kaiken sen kauhean vilpin, joka saa miehet vihaamaan naista niin syvästi sentähden, että he luulevat silloin sen johtuvan hänen synnynnäisestä halpamaisuudestaan. Julian itse tietämättä, yhtyivät hänessä hänen naisellinen turhamaisuutensa, hänen oma etunsa ja epämääräinen koston tunne sekä äidinrakkautensa pakottaakseen hänet astumaan tielle, jolla uudet surut odottivat häntä. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi jalo, hänen mielensä liiaksi hienotunteinen ja varsinkin liiaksi avomielinen voidakseen kauvan pysyä näissä aikeissaan. Hän oli tottunut katsomaan sisimpäänsä aina kun tahtoi ottaa ensimäisen askeleen pahaa kohti, ja tämä oli paha. Omantuntonsa äänen piti tukahuttaa himon ja itsekkäisyyden. Nuoressa naisessa, jonka sydän on vielä puhdas ja jossa rakkaus on vielä koskematon, esiintyy yksin äidinrakkauskin kainosti. Ja eikö kainous ole koko nainen? Mutta Julia ei tahtonut nähdä mitään vaaraa, mitään vikaa uudessa elämässään. Hän meni rouva de Sérizy'n luo. Hänen kilpailijansa luuli saavansa nähdä nuoren, kalpean ja kärsivän naisen, markisitar maalasi poskensa ja esiintyi loistavassa puvussa, joka vielä enemmän kohotti hänen kauneuttansa.
Rouva de Sérizy oli yksi niistä naisista, jotka luulevat, että heillä on Pariisissa jonkummoinen valta kuosien ja seuraelämän yli; hän julisti lakeja, joita seurattiin siinä piirissä, missä hän hallitsi ja sentähden hän luuli niiden olevan käytännössä kaikkialla; hän luuli olevansa sukkela; hän lausui arvosteluja niinkuin ei häntä voitaisi vastustaa. Kirjallisuus, politiikka, miehet ja naiset, kaikki oli alistettu hänen sensuurinsa alle, ja rouva de Sérizy näkyi uhmailevan. toisten mielipidettä. Hänen kotinsa oli kaikissa suhteissa hyvän maun malli. Keskellä näitä salonkeja, jotka olivat täynnä hienoja ja kauniita naisia, vei Julia loistollaan voiton kreivittärestä. Sukkelana, vilkkaana, säteilevänä keräsi hän ympärilleen seuran etevimmät miehet. Naisten epätoivoiseksi harmiksi oli hänen pukunsa moitteeton, ja kaikki kadehtivat hänen hameensa leikkausta, hänen liivinsä mallia, jota yleisesti luultiin jonkun tuntemattoman ompelijattaren nerontuotteeksi, sillä naiset mieluummin uskovat pukutaiteilijain voimaan kuin kauniin puvun kantajan kauneuteen ja viehättäväisyyteen. Kun Julia nousi mennäkseen pianon luo ja laulaakseen Desdemonan romanssia, riensivät miehet sinne kaikista toisista huoneista kuulemaan hänen kiitettyä ääntään, joka niin kauvan oli pysynyt mykkänä, ja syvä hiljaisuus syntyi. Markisitar tunsi kovaa liikutusta nähdessään kaikki ne päät, jotka tunkeilivat ovissa ja kaikki ne katseet, jotka olivat kiinnitetyt häneen. Hän etsi miestänsä, katsahti häneen veitikkamaisesti ja näki mielihyvällä, että tällä hetkellä hänen itserakkautensa oli syvästi tyydytetty. Onnellisena tästä voitosta sai hän koko seuran haltioihinsa laulamalla ensimäisen osan romansista "Al pin salice". Milloinkaan eivät Malibran tahi Pasta ole antaneet kuulla niin täydellisen puhdasta ja tunteellista laulua; mutta juuri kun Julian piti alkaa kertosäettä huomasi hän kuuntelevien joukossa Arturin, jonka katse seurasi häntä. Hän säpsähti ja äänensä petti. Rouva de Sérizy riensi hänen luokseen.
"Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Ah, hän on niin heikko, tämä pikkuraukka! Minä olinkin peloissani kun näin hänen yrittävän sellaista, mihin voimansa eivät riitä…"
Romanssi tuli keskeytetyksi. Juliaa harmitti eikä hän rohjennut enää jatkaa vaan vastaanotti kilpailijansa vilpillisen osanoton. Kaikki naiset alkoivat kuiskailla keskenään ja keskustelemalla tapahtumasta aavistivat he sen taistelun, mikä oli alkanut markisittaren ja rouva de Sérizy'n välillä, jota viimemainittua heidän lausuntonsa eivät suinkaan säästelleet.
Ne omituiset aavistukset, jotka niin usein olivat saaneet Julian liikutuksiin, kävivät äkkiä todellisuudeksi. Ajatellessaan Arturia, oli hän iloisena uskonut, että mies, joka näytti niin lempeältä ja hienolta, pysyisi uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Toisinaan oli hän imarrellut itseään ajattelemalla olevansa tämän kauniin rakkauden esine, tämän ensimäisen ja puhtaan lemmen, mikä herää nuorukaisessa, jonka kaikki hetket ovat pyhitetyt hänelle, jossa ei ole vilppiä; joka punastuisi siitä, mikä saa naisen punastumaan; joka ei hankkisi hänelle kilpailijoita ja joka antautuisi hänelle ajattelematta kunnianhimoa, kiitosta tahi menestystä. Hän oli haaveillut kaikkea tätä Arturista hulluudesta, ajattelemattomuudesta, ja sitten äkkiä luuli näkevänsä haaveensa toteutuneen. Nuoren englantilaisen melkein naisellisista kasvoista luki hän hänen syvät ajatuksensa ja sen tuskallisen alistuvaisuuden, jonka uhrina hän itse oli. Hän tunsi itsensä hänessä. Onnettomuus ja surut ovat rakkauden kaunopuheliaimmat tulkit, ne yhdistävät uskomattoman nopeasti kaksi kärsivää olentoa. Sisälliset katsantokannat ja käsitykset eri asioista ja aatteista ovat heissä täydellisiä ja puhtaita. Voimakas mielenliikutus, jonka markisitar tunsi, ilmaisi hänelle myös ne vaarat, joita kohti hän kulki. Ylen iloisena voidessaan syyttää liikutuksestaan tavallista heikkouttaan, vastaanotti hän mielellään rouva de Sérizy'n hänelle tuhlaamat kekseliäät avustukset.
Romanssin keskeytyminen oli tapaus, josta monet puhuivat usealla eri tavalla. Muutamat surkuttelivat Julian kohtaloa ja sitä, että niin huomattava nainen menisi hukkaan seuraelämältä; toiset tahtoivat tietää syyn hänen kärsimykseensä ja yksinäiseen elämän-tapaansa.
"No niin, rakas Ronquerolles", sanoi markiisi rouva de Sérizy'n veljelle, "sinä kadehdit onneani kun näit rouva d'Aiglemontin ja moitit minua, että olin hänelle uskoton. Mutta sinä pitäisit todellakin kohtaloani vähemmän kadehdittavana, jos sinulla niinkuin minulla, olisi läheisyydessäsi kaunis nainen vuoden tahi kaksi etkä uskaltaisi suudella hänen kättänsä pelosta, että se särkyisi. Älä milloinkaan rakastu noihin herkkätuntoisiin koristuksiin, jotka eivät kelpaa muuhun kuin asetettavaksi lasikuvun alle ja joiden hauraus ja kalleus aina pakoittaa meitä varomaan heitä! Käytätkö sinä ehkä usein hienoa hevostasi, josta olen kuullut, ett'et tahdo saattaa sitä alttiiksi sateelle etkä lumelle. Näetkös, juuri samoin on minun laitani. On tietysti totta, että olen varma vaimoni hyveestä, mutta avioliittoni on ylellisyyslaitos ja jos luulet, että minä olen naimisissa, niin erehdyt. Sentähden on minun uskottomuuteni tavallaan oikeutettu. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te tekisitte minun asemassani, te, jotka nauratte minulle. On paljon miehiä, jotka olisivat vähemmän hienotunteisia vaimojansa kohtaan kuin minä. Olen varma", lisäsi hän kuiskaten, "että rouva d'Aiglemont ei epäile mitään… Oikeastaan olisi väärin minun puoleltani valittaa, minä olen hyvin onnellinen… Mutta ei ole mitään ikävämpää tunteelliselle miehelle, kuin nähdä sellaisen raukan, josta pitää, kärsivän…"