"Sinä olet siis hyvin tunteellinen", sanoi herra de Ronquerolles, "sillä sinä olet harvoin kotona."
Tämä ystävällinen pisteliäisyys herätti yleistä naurua, mutta Artur pysyi kylmänä ja järkähtämättömänä, kuten gentlemanni ainakin, joka otaksuu luonteensa perustaksi vakavuuden. Aviomiehen omituiset sanat antoivat varmaankin joitakin toiveita nuorelle englantilaiselle, joka kärsimättömästi odotti tilaisuutta jäädä kahdenkesken herra d'Aiglemontin kanssa. Sellainen tilaisuus pian tarjoutuikin.
"Herra markiisi", sanoi hän, "minun on hyvin ikävä kuulla markisittaren sairaudesta, ja jos tietäisitte, että hän, ellei noudata aivan erityistä parannustapaa, kuolee siihen, otaksun ettette laskisi leikkiä hänen kivulloisuudestaan. Puhun teille täten, koska olen varma, että voisin pelastaa rouva d'Aiglemontin ja lahjoittaa hänet jälleen elämälle ja onnelle. On tosin harvinaista, että minun säätyiseni mies on lääkäri, mutta sattuman kautta tulin tutkineeksi lääketiedettä. Nyt on sitä paitsi niin", lisäsi hän tahallaan teeskennellen kylmää itsekkäisyyttä, "että minun on siksi ikävä, että on yhdentekevää, käytänkö aikaani ja matkojani kärsivän olennon hyväksi sen sijaan, että tyydyttäisin joitain tuhmia oikkuja. On harvinaista että tämäntapaisia tauteja voi parantaa, sillä ne vaativat paljon hoitoa, aikaa ja kärsivällisyyttä; varsinkin pitää olla rikas, voida matkustaa ja tarkasti noudattaa useita määräyksiä, erilaisia joka päivä eikä kovin vastenmielisiä. Mehän olemme gentlemanneja ja voimme ymmärtää toisiamme. Edeltäpäin tahdon sanoa, että jos hyväksytte tarjoukseni, saatte joka hetki itse valvoa minun menettelytapaani. En ryhdy mihinkään neuvottelematta teidän kanssanne ja minä vastaan onnellisesta tuloksesta, jos suostutte tottelemaan minua ja jos tahdotte joksikin ajaksi luopua aviomiehen oikeuksistanne", lisäsi hän kuiskaten.
"Se nyt on varmaa, mylord", sanoi markiisi nauraen, "ettei kukaan
paitsi englantilainen voisi tehdä minulle niin omituista ehdotusta.
Sallikaa minun olla myöntämättä tai kieltämättä ennenkuin mietin asiaa.
Ja ennen kaikkea on se esitettävä vaimolleni."
Juuri tällä hetkellä astui Julia taas pianon eteen. Hän lauloi Semiramis'in arian "Son regina, son guerriera". Yksimieliset kättentaputukset, mutta niin sanoakseen, hillityt kättentaputukset, sellaiset kohteliaat suosionosotukset, joita annetaan Faubourg Saint-Germainissa, todistivat siitä ihastuksesta minkä hän herätti.
Kun d'Aiglemont ajoi kotiin Julian kanssa, huomasi tämä jonkunmoisella levottomalla ilolla vaivojensa pikaisen menestyksen. Miehensä, joka oli syttynyt hänen juuri näyttelemästään osasta, tahtoi osoittaa hänelle kunnioitusta tilapäisestä oikusta mieltyen häneen samalla tavalla kuin olisi mieltynyt johonkin näyttelijättäreen. Julia nautti sellaisesta kohtelusta, hän, joka oli siveellinen ja naimisissa, hän koetti leikkiä vallallaan ja tässä ensimäisessä taistelussa sai hänen hyvyytensä hänet lankeamaan vielä kerran, mutta tämä oli kauhein läksy, minkä kohtalo oli hänelle säilyttänyt. Kello kahden tai kolmen ajoissa istui Julia synkkänä ja miettien aviovuoteessa; lamppu liehuvin liekein heikosti valaisi huonetta, mitä syvin hiljaisuus vallitsi. Jo tunnin ajan oli markisitar omantunnon vaivaamana vuodattanut kyyneleitä, joiden katkeruuden voivat ymmärtää ainoastaan hänen asemassaan olleet naiset. Pitäisi omistaa Julian sielun tunteakseen siinä määrässä kuin hän lasketun hyväilyn sietämättömyyden, kylmän suutelon loukkauksen — sydämen lankeemus, joka tulee vielä syvemmäksi katkeran prostitutsionin kautta. Hän halveksi itseään, hän kirosi avioliiton, hän toivoi itselleen kuolemaa; ja ellei hänen tyttärensä olisi alkanut itkeä, olisi hän ehkä heittäytynyt ulos ikkunasta. Herra d'Aiglemont nukkui levollisesti hänen rinnallaan heräämättä kuumista kyyneleistä, joita hän vuodatti hänen vuoksensa. Seuraavana päivänä onnistui Julian näyttäytyä iloiselta. Hänellä oli kyllin voimaa näyttääkseen onnelliselta ja unohtaakseen, ei suruansa, vaan voittamattoman inhonsa. Tästä päivästä alkaen ei hän katsonut itseään enää moitteettomaksi naiseksi. Eikö hän ollut valehdellut itsellensä ja eikö hän tämän jälkeen kykenisi teeskentelemään? Eikö hän vastaisuudessa voinut kehittää ihmeteltävää taitoa aviorikoksen salaamisessa? Hänen avioliittonsa oli syynä tähän pahaan taipumukseen "a priori", jota ei käytetty vielä mihinkään erikoiseen tarkoitukseen. Ja kuitenkin hän oli jo tehnyt itselleen kysymyksen, minkätähden hänen pitäisi vastustaa miestä, jota hän rakasti, kun hän antautui vastoin sydämensä ja vastoin luonnon ääntä miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut enää mitään rakkautta. Kaikki viat, vieläpä kaikki rikokset johtuvat siitä, että niitä puolustetaan huonolla viisastelulla, tahi on niillä pohjana itsekkäisyys. Yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä muutoin kuin lakien vaatimilla yksilöllisillä uhrauksilla. Ja jos vastaanottaa etuja, niin eikö ole samalla sitoutunut täyttämään ehdot, joista ne riippuvat? Rutiköyhät, jotka kärsivät nälkää ja jotka ovat pakoitetut kunnioittamaan omistusoikeutta, ovat vähemmän surkuteltavia kuin naiset, joiden hienotunteisuutta ja luonteen sisimpiä tunteita loukataan. Pari päivää tämän kohtauksen jälkeen, jonka salaisuudet tulivat haudatuiksi aviovuoteeseen, esitti herra d'Aiglemont lordi Grenvillen vaimollensa. Julia vastaanotti Arturin kylmällä kohteliaisuudella, joka saattoi kunniaa hänen teeskentelykyvylleen. Hän pakoitti sydämensä vaikenemaan, verhosi katseensa, vahvisti äänensä ja pysyi siten kohtalonsa käskijänä. Sitten, kun hän näiden keinojen avulla, jotka ovat niin sanoakseni synnynnäisiä kaikilla naisilla, oli saanut varmuuden sytyttämänsä rakkauden koko suuruudesta, hymyili hän pikaisen paranemisen toivolle eikä enää vastustanut miehensä tahtoa, kun tämä vaati häntä antautumaan tämän nuoren lääkärin parannettavaksi. Siitä huolimatta hän ei tahtonut uskoa itseänsä lordi Grenvillelle, ennenkuin oli tutkinut hänen puheitansa ja käytöstänsä kylliksi, ollaksensa varma tämän olevan kyllin jalomielisen kärsiäkseen äänettömästi. Hänellä oli ehdoton valta tämän miehen yli, ja hän väärinkäytti sitä jo, mutta olihan hän nainen!
Montcontour on vanha herraskartano, sijaiten eräällä niistä valoisista kallioista, joiden alipuolitse Loire virtaa, lähellä sitä paikkaa, missä Julia pysähtyi v. 1814. Se on yksi niistä vanhoista tourainilaisista valkeista ja kauneista linnoista pienine veistettyine tornineen, koristettu kuin malinespitsi, yksi niitä siroja, veikeitä linnoja, jotka peilailevat itseään joen vedessä metsikköineen ja silkkiäispuineen, viinitarhoineen, rotkoteineen, pitkine reijikkäine kaiteineen, kallioon hakattuine kellareineen, murattiköynnösverhoineen ja rinteineen. Katot Montcontour'issa kiiltävät auringonpaisteessa, kaikki siellä on loistavaa. Tuhannet Espanjan merkit kaunistavat tätä ihanaa asuntoa; kullankeltainen genista ja kellokukat levittävät tuoksuansa tuuleen, ilma on niin lauhkea, maa hymyilee ylt'ympäri ja kaikkialla ympäröi sielua suloinen lumous, tehden sen laiskaksi, hennoksi, haaveilevaksi ja rakkautta kaipaavaksi. Tämä kaunis ja suloinen seutu nukuttaa surut ja herättää tunteet. Kukaan ei voi pysyä kylmänä tämän puhtaan taivaan alla, tämän välkkyvän veden edessä. Tällä seudulla kuolee monet kunnianhimot; siellä mennään levolle tyynen onnen helmaan, niinkuin aurinko joka ilta laskeutuu purppuraiselle ja taivaansiniselle vuoteelleen.
Eräänä lauhkeana elokuun iltana 1821 kulki kaksi henkilöä ylös pitkin kivisiä polkuja, jotka johtavat kallioiden huipuille, missä linna sijaitsee; he kulkivat huippua kohti varmaan ihaillakseen sitä laajaa näköalaa, joka siellä avautuu. Nämä kaksi henkilöä olivat Julia ja lordi Grenville; mutta tämä Julia näytti olevan aivan uusi nainen. Markisittarella oli nyt terveet, raittiit värit kasvoillaan. Silmänsä, voimaa ja eloisuutta uhkuen, loistivat kostean sumun läpi, joka muistutti sitä nestekalvoa, mikä antaa lapsen silmille niin vastustamattoman viehätyksen. Hän hymyili iloisesti ja avomielisesti, hän oli onnellinen saadessaan elää, hän ymmärsi elämää. Tavasta, jolla hän nosti pieniä jalkojaan, saattoi heti nähdä, ettei mikään kärsimys, kuten ennen, rasittanut pienintäkään liikettään, ei tehnyt hänen eleitään, sanojaan ja katseitaan raukeiksi. Valkean silkkisen päivänvarjon alla, joka suojeli häntä auringon kuumilta säteiltä, näytti hän nuorelta morsiamelta huntunsa alla, immeltä, joka on valmis antautumaan rakkauden lumouksen valtaan. Artur johti häntä rakastajan huolellisuudella, talutti häntä niinkuin talutetaan lasta, antoi hänen käydä parasta tietä ja välttää kiviä, näytti hänelle näköalaa tahi pysähtyi hänen kanssansa jonkun kukkasen eteen aina täynnä katkeamatonta hyvyyttä ja hellyyttä, aina tarkasti tietoisena tämän naisen hyvinvoinnista, tunteista, jotka näyttivät liittyneen lujemmin hänen olemukseensa. Kun ne, jotka olivat välttämättömiä hänen omalle elämällensä. Sairas ja hänen lääkärinsä kulkivat tasaisin askelin ihmettelemättä tätä yhteenkuuluvaisuutta, joka näytti vallinneen heidän välillään siitä saakka, kun he ensi kerran kulkivat toistensa rinnalla; he tottelivat molemmat samaa tahtoa, pysähtyivät saman tunteen vaikutuksesta; heidän katseensa, heidän sanansa johtuivat samoista ajatuksista. Saavuttuaan erään viinimäen huipulle tahtoivat he istuutua lepäämään eräälle kallioon hakatusta kellarista esiin pistäytyvälle pitkälle, valkealle kivilohkareelle. Mutta ennenkuin he istuutuivat, katseli Julia näköalaa.
"Kuinka kaunis seutu!" huudahti hän. "Tehkäämme itsellemme maja ja asukaamme täällä, Viktor", huusi hän, "tule tänne, tule pian!"
Herra d'Aiglemont vastasi alhaalta päin metsästäjänhuudolla, mutta kiirehtimättä kulkuansa; hän näki vaimonsa ainoastaan toisinaan, kun tien mutkat sallivat sen. Julia hengitti ilmaa mielihyvällä, kohottaessaan päätänsä ja silmätessään Arturia sellaisella ilmehikkäällä katseella, jolla sielukas nainen sanoo kaikki.