Hän vaikeni, lordi Grenville ei uskaltanut katsoa häneen.
"Teitä on minun kiittäminen tästä nautinnosta", sanoi Julia lopuksi pitkän äänettömyyden jälkeen. "Täytyyhän olla elävän voidakseen nauttia elämän iloista, ja enkö minä ole ollut tähän asti kuollut kaikelle? Te olette antanut minulle enemmän kuin terveyden, te olette opettanut minua tuntemaan koko sen arvon…"
Naisilla on erinomainen kyky lausua julki tunteensa käyttämättä liian voimakkaita sanoja; niiden kaunopuheliaisuus piilee etupäässä äänenpainossa, liikkeissä, käytöksessä ja katseissa. Lordi Grenville kätki kasvonsa käsiinsä, sillä kyyneleitä valui hänen silmistään. Tämä oli ensimäinen kerta kun Julia ilmaisi kiitollisuutta häntä kohtaan sitten kun he olivat jättäneet Pariisin. Kokonaisen vuoden kuluessa oli hän hoitanut häntä mitä suurimmalla hartaudella. D'Aiglemontin luvalla oli hän vienyt hänet Aix-les-Bains'iin ja la Rochellen merikylpylaitokseen. Tarkasti seuraten kaikkia muutoksia, joita hänen viisaat ja yksinkertaiset määräyksensä saivat aikaan Julian heikontuneessa elimistössä, oli hän hoitanut häntä niinkuin intohimoinen kukkien rakastaja hoitaa jotakin harvinaista kukkaa. Markisitar näytti vastaanottaneen Arturin viisaat neuvot ja huolenpidon hellittelyyn tottuneen pariisittaren itsekkäisyydellä tahi sellaisen kevytmielisen naisen välinpitämättömyydellä, joka ei tunne asioiden eikä ihmisten arvoa, vaan arvostelee niitä sen hyödyn mukaan, minkä ne tuottavat hänelle. Ympäristön tekemä vaikutus sieluun on mitä huomattavin. Jos me välttämättömästi tulemme surullisiksi meren rannalla, niin aikaan saa luontomme toinen kumoamaton laki, että tunteemme kirkastuvat ja puhdistuvat vuoren huipulla; tunne voittaa siellä syvyydessä sen, minkä se kadottaa vilkkaudessa. Näköala yli Loire'n leveän uoman, kaunis huippujono, jolla molemmat rakastavaiset istuivat, olivat ehkä syynä siihen suloiseen rauhaan, jossa he ensin nauttivat siitä suloisesta onnesta, jota saa kokea aavistaessaan näennäisesti välinpitämättömien sanojen alla piilevän intohimon koko laajuuden. Juuri kun Julian piti lopettaa lause, joka oli niin elävästi liikuttanut lordi Grenvilleä, heilutti hyväilevä tuuli puiden latvoja levittäen ilmaan veden viileyttä; pari pilveä peitti auringon, ja pehmeät varjot näyttivät kauniin luonnon koko ihanuuden. Julia käänsi päänsä salatakseen nuorelta lordilta kyyneleensä, jotka hänen oli onnistunut pidättää ja kuivata, sillä Arturin hellä tunteellisuus pian tarttui häneenkin. Hän ei uskaltanut silmätä häneen pelosta, että Artur lukisi hänen katseestaan liian paljon iloa. Hänen naisellinen vaistonsa sai hänet tuntemaan, että tällä vaarallisella hetkellä hänen täytyi salata rakkautensa sydämensä sisimpiin. Äänettömyys saattoi kuitenkin ehkä olla yhtä paljon pelättävä. Kun hän näki, ettei lordi Grenville kyennyt lausumaan sanaakaan, jatkoi Julia lempeällä äänellä:
"Te olette liikutettu siitä, mitä olen sanonut teille, mylord. Tämä syvä liikutus ehkä ilmaisee sen, mitä niin hyvä ja jalo sielu kuin teidän tuntee tahtoessaan peruuttaa väärän arvostelun. Te olette luullut minua kiittämättömäksi, kun näitte minut kylmänä ja umpimielisenä tahi ivallisena ja tunnottomana tämän matkan aikana, joka nyt onneksi loppuu pian. Minä en olisi ansainnut teidän huolenpitoanne, jos en olisi osannut antaa sille oikeata arvoa. Mylord, minä en ole unohtanut mitään. Ah, minä en unohda mitään, en sitä huolenpitoa, jolla olette valvonut minua, niinkuin äiti valvoo lastansa enkä varsinkaan teidän veljellisten keskustelujenne jaloa luottamusta, kaiken teidän käytöksenne hienotunteisuutta, vaikutusvalta, jota vastaan me kaikki olemme aseettomia. Mylord, minun voimani eivät riitä palkitsemaan teitä…"
Nämä sanat lausuttuaan meni Julia nopeasti hänen luotaan eikä tämä tehnyt pienintäkään liikettä pidättääkseen häntä; hän meni eräälle kalliolle vähän matkan päässä sieltä ja jäi sinne liikkumattomana; heidän liikutuksensa pysyi salaisuutena heille itselleen, varmaan itkivät he kaikessa hiljaisuudessa; lintujen laulu, joka oli niin iloinen, niin tunnerikas auringon laskun aikana, enensi sitä syvää mielen-liikutusta, joka pakoitti heidät eroamaan; luonto otti ilmaistakseen heidän sijastaan sen lemmen, jota he eivät uskaltaneet lausua julki.
"No, niin, mylord", jatkoi Julia ja pysähtyi hänen eteensä niin arvokkaaseen asentoon, että se salli hänen ottaa Arturia kädestä, "minä pyydän teitä tekemään elämän, jonka te olette lahjoittanut minulle, pyhäksi ja puhtaaksi. Täällä täytyy meidän erota. Minä tiedän", lisäsi hän kun näki lordi Grenvillen kalpenevan, "että kiitokseksi teidän uhrauksestanne tulen vaatimaan teiltä uutta uhrausta, vielä suurempaa kuin se, jota minun tulisi pitää paremmassa arvossa. Mutta minun täytyy tehdä niin… Te ette saa jäädä Ranskaan. Kun minä velvoitan teidät tähän, niin enkö siten anna teille oikeuksia, joiden täytyy pysyä pyhinä?" lisäsi hän ja painoi nuorukaisen käden sykkivää sydäntänsä vastaan.
"Niin", sanoi Artur ja nousi ylös.
Tällä hetkellä osoitti hän d'Aiglemontia, joka piti tytärtään sylissään ja joka näkyi rotkotien toisella puolella linnan kaiteelle. Hän oli kiivennyt sinne, jotta pieni Helena saisi leikkiä siinä.
"Julia, minä en tahdo puhua teille rakkaudestani, meidän sielumme ymmärtävät liiaksi hyvin toisiansa. Niin syviä, niin salattuja kuin minun sydämeni riemut olivatkin, olette te kuitenkin jakanut ne kaikki. Minä tunnen, minä tiedän sen, minä näen sen. Nyt otan minä vastaan suloisen todistuksen meidän sydämiemme alituisesta keskinäisestä myötätuntoisuudesta, mutta minä pakenen täältä… Minä olen monta kertaa liian taitavasti ajatellut keinoja tappaakseni tämän miehen, ett'en ehkä aina voisi vastustaa tätä halua, jos pysyisin teidän läheisyydessänne."
"Minulla on ollut sama ajatus", sanoi hän ja liikutetut kasvonsa osoittivat tuskallista ihmettelyä.