Mutta Julian eleessä ja kasvojen ilmeessä oli niin paljon hyvettä, niin paljon varmuutta itsestänsä, niin monta salaisuudessa voitettua voittoa rakkaudesta, että lordi Grenvillen valtasi ihailu. Yksin rikoksen varjokin oli häipynyt tämän lapsellisen omantunnon edestä. Uskonnollinen tunne, joka kuvastui tällä kauniilla otsalla, mahtoi ajaa ainiaaksi pois ne hänen tahtomattaan syntyneet pahat ajatukset, jotka johtuvat luontomme epätäydellisyydestä ja jotka osoittavat samalla kohtalomme suuruutta ja vaaroja.
"Silloin olisin saanut osakseni teidän halveksimisenne, ja se olisi pelastanut minut", sanoi hän luoden alas silmänsä. "Kadottaa teidän kunnioituksenne, eikö se olisi sama kuin kuolema?"
Nämä molemmat sankarilliset rakastajat seisoivat vielä hetkisen hiljaa koettaen tukahuttaa tuskaansa; hyviä tai huonoja, olivat heidän ajatuksensa täydellisesti samoja, ja he ymmärsivät toisiansa yhtä hyvin sisimmässä ilossa kuin salatuimmissa suruissaan.
"Minä en saa valittaa, minun elämäni onnettomuus on minun omaa työtäni", lisäsi Julia ja nosti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti.
"Mylord", huusi kenraali sieltä kaukaa missä seisoi tehden eleen, "tuolla me näimme toisemme ensi kerran. Ettekö muista sitä? Kas tuolla, tuolla alhaalla se oli, noiden poppelien vieressä."
Englantilainen vastasi nopeasti nyökäyttämällä päätänsä.
"Minä kuolen nuorena ja onnettomana", sanoi Julia. "Älkää uskoko, että minä elän kauvan. Suru tulee olemaan yhtä kuolettava kuin se kauhea tauti olisi voinut olla, josta te olette pelastanut minut. Minä en usko itseäni rikokselliseksi. Ei, minun tunteeni teitä kohtaan ovat vastustamattomat, ikuiset, mutta ne ovat syntyneet minun tahtomattani, ja minä tahdon pysyä kunniallisena. Kuitenkin tahdon samalla kertaa pysyä uskollisena omalletunnolleni aviovaimona, velvollisuudelleni äitinä ja sydämeni äänelle. Kuulkaa", sanoi hän vapisevalla äänellä, "minä en tahdo milloinkaan enää kuulua tälle miehelle."
Ja Julia osoitti miestänsä kauhua ja totuutta osoittavalla kiihkeällä eleellä.
"Maailman lait", jatkoi hän, "vaativat minun tekemään hänen elämänsä onnelliseksi, ja minä tahdon totella niitä; minä tahdon olla hänen palvelijattarensa, minun hartauteni häntä kohtaan tulee olemaan rajaton, mutta tästä päivästä alkaen olen minä leski. Minä en tahdo olla prostituerattu omissa enkä maailman silmissä. Jos en milloinkaan kuulu herra d'Aiglemontille, en tahdo kuulua myös kenellekään toiselle. Te ette omista minusta muuta kuin mitä nyt olen ilmaissut teille. Tämä on se tuomio, jonka minä julistan itsestäni", sanoi hän ja heitti Arturiin ylpeän silmäyksen. "Ja nyt minä sanon teille, että jos rikoksellinen ajatus saa teissä vallan, niin herra d'Aiglemontin leski menee luostariin Italiaan tahi Espanjaan. Onnettomuus on saanut meidät puhumaan rakkaudestamme. Kenties näitä tunnustuksia ei voitu välttää; mutta olkoon tämä viimeinen kerta kun meidän sydämemme ovat sykkineet niin kovasti. Huomenna pitää teidän teeskennellä saaneenne kirjeen, joka kutsuu teitä Englantiin ja me eroamme emmekä enää milloinkaan näe toisiamme."
Julian voimat pettivät tämän ponnistuksen jälkeen. Hän tunsi polviensa vapisevan, kuoleman kylmyys valtasi hänet ja, puhtaasti naisellisen vaiston johtamana, vaipui hän alas istumaan, jottei kaatuisi Arturin syliin.