"Julia!" huudahti lordi Grenville.
Tämä läpitunkeva huuto kaikui niinkuin ukkosen jyrähdys. Tämä vihlova huudahdus ilmaisi kaiken, mitä rakastaja, joka tähän asti oli pysynyt mykkänä, voi sanoa.
"Mitä on hätänä, mikä häntä vaivaa?" kysyi kenraali.
Kuultuaan huudon oli hän rientänyt sinne ja seisoi nyt molempien rakastajien keskessä.
"Se menee pian ohitse", sanoi Julia hilliten itsensä sillä ihmeteltävällä taidolla, jonka naisten synnynnäinen aisti usein opettaa heille elämän suurissa taitteissa. "Tämän pähkinäpuun siimes vaikutti niin, että minä olin vähällä pyörtyä, ja lääkärini joutui pois suunniltaan pelästyksestä. Minähän olen hänen mielestään jonkinlainen taideteos, joka ei ole vielä valmis. Ehkä hän pelkäsi, että se menee pilalle…"
Hän otti aivan rohkeasti lordi Grenvilleä käsipuolesta, hymyili miehelleen, katsahti maisemaa ennenkuin lähti alas kallion huipulta ja veti mukanaan seuralaisensa tarttuen hänen käteensä.
"Tämä on varmaan ihanin näköala, mitä me milloinkaan olemme nähneet", sanoi hän. "Katso, Viktor, mikä etäisyys, mitkä laajuudet ja mikä vaihtelevaisuus! Tämä maa pakoittaa minut tuntemaan rakkautta."
Hän nauroi melkein suonenvedontapaisesti, mutta niin, että voi teeskennellä miehellensä, hyppeli iloisesti alas kalliotietä ja hävisi.
"Jo?" sanoi hän, päästyään kauvas herra d'Aiglemontista. "Voi, ystäväni, hetken perästä emme enää voi olla olemassa, emmekä koskaan enää ole oma itsemme, sanalla sanoen, me emme saa elää kauemmin…"
"Kävelkäämme hitaammin!" vastasi lordi Grenville. "Vaunut ovat vielä kaukana. Kävelkäämme yhdessä ja jos meidän on sallittu puhua katseillamme, saavat sydämemme elää vielä hetkisen."