He kulkivat eteenpäin korkeata tietä pitkin joen rantaa päivän viimeisten säteitten paistaessa, kulkivat melkein vaieten, puhuen hajanaisia sanoja, lempeitä kuin Loire'n loiske, mutta jotka liikuttivat sielua. Juuri kuin auringon piti laskeutua, kietoi se heidät punaiseen hohteeseensa ennenkuin hävisi, surullinen kuva heidän onnettomasta rakkaudestaan. Kun kenraali ei löytänyt vaunujansa siitä paikasta, mihin ne jäivät, kävi hän levottomaksi ja seurasi tahi kulki molempain rakastajain edellä sekaantumatta heidän keskusteluunsa. Lordi Grenvillen jalo ja arvokas käytös matkan aikana oli ajanut pois kaiken epäluulon markiisin mielestä, ja joku aika sitten soi hän vaimollensa täyden vapauden ja jätti hänet lääkärin puunilaisen uskollisuuden huomaan. Artur ja Julia kulkivat vielä eteenpäin särjettyjen sydämiensä surullisen ja tuskallisen yhteistunteen valtaamina. Äsken kulkiessaan ylöspäin pitkin Montcontour'in jyrkkää rinnettä, oli heillä molemmilla ollut heikko toivo, levoton onni, jota he eivät uskaltaneet selvitellä itselleen; mutta kulkiessaan pitkin rantaa, olivat he kukistaneet sen heikon rakennuksen, jonka heidän mielikuvituksensa oli pystyttänyt ja johon he eivät uskaltaneet hengittää, niinkuin lapset, jotka pelkäävät, että heidän korttitalonsa kaatuu kokoon. Heillä ei ollut mitään toivoa. Lordi Grenville matkusti jo samana iltana. Viimeinen silmäys, jonka hän loi Juliaan, osoitti valitettavasti, että siitä hetkestä alkaen, jolloin myötätuntoisuus oli ilmaissut heille heidän vahvan lempensä suuruuden, oli hän oikeassa, kun pelkäsi itsensä puolesta.
Kun herra d'Aiglemont ja hänen vaimonsa päivä sen jälkeen istuivat vaunuissaan ilman matkatoveriaan ja kun he nopeasti kulkivat samaa tietä, jota markisitar oli matkustanut v. 1814, jolloin hän oli vielä tietämätön rakkaudesta ja melkein kirosi sen pysyväisyyttä, heräsi hänessä taas tuhansia unohdettuja vaikutelmia. Sydämellä on oma muistinsa. On naisia, jotka eivät jaksaisi muistaa tärkeimpiäkään asioita, mutta jotka kaiken ikänsä muistavat tunteen kanssa yhteydessä olevat seikat. Siten muisti myös Julia syvästi pienetkin sivuseikat, ilolla muisti hän pienimmätkin tapaukset ensimäisen matkansa ajoilta, yksin senkin, mitä oli ajatellut määrätyissä tien kohdissa. Viktor, joka oli kiihkeästi rakastunut vaimoonsa, siitä saakka kun tämä oli saanut takaisin nuoruuden ja koko kauneutensa, puristi häntä rintaansa vastaan niinkuin rakastaja olisi tehnyt. Kun hän koetti ottaa hänet syliinsä, vetäytyi Julia lempeästi pois jonkun tekosyyn nojalla välttääkseen tämän viattoman hyväilyn. Heti sen jälkeen tunsi hän vastenmielisyyttä Viktorin kosketuksesta, kun hän, istuen tämän vieressä, tunsi ja jakoi hänen lämpöänsä. Hän tahtoi istuutua yksin vaunun takapuolelle, mutta miehensä oli niin kohtelias, että jätti hänet yksin sinne, missä hän istui. Julia kiitti häntä tästä huomaavaisuudesta huokauksella, jonka hän käsitti väärin; tämä vanha sotilasviettelijä tulkitsi vaimonsa surumielisyyden omaksi edukseen ja pakoitti hänet päivän loppupuolella puhumaan varmuudella, joka vaikutti häneen.
"Ystäväni", sanoi hän, "te olitte vähällä tappaa minut, sen kyllä tiedätte. Jos minä olisin vielä nuori ja kokematon tyttö, niin alkaisin taas uhrata elämääni; mutta minä olen äiti, minulla on tytär kasvatettavana ja minä olen velvollinen elämään yhtä paljon häntä kuin teitä varten. Koettakaamme mukautua tähän onnettomuuteen, joka kohtaa meitä molempia yhtä paljon. Te olette vähemmän surkuteltava. Teidänhän on onnistunut löytää lohdutukseksenne keino, jonka minun velvollisuuteni, meidän yhteinen onnemme ja vielä enemmän itse luonto kieltää minulta. Katsokaa tänne", lisäsi hän, "te olette unohtanut erääseen avonaiseen laatikkoon kolme rouva de Sérizyn kirjettä, tässä ne ovat. Minun vaikenemiseni todistaa, että minä olen anteeksiantavainen vaimo enkä vaadi teiltä niitä uhrauksia, joihin laki tuomitsee minut, mutta minä olen ajatellut riittävästi tietääkseni, etteivät meidän osamme ole samat ja että nainen yksin on määrätty kärsimään. Minun siveyteni perustuu varmoihin ja lujiin periaatteisiin. Minä kyllä osaan elää moitteettomasti, mutta antakaa minun elää!"
Musertuneena tämän johdonmukaisuuden vaikutuksesta jota naiset osaavat käyttää silloin kun rakkaus elähyttää heitä, nöyrtyi markiisi tästä arvokkaisuudesta, joka on naisille synnynnäinen tällaisina tärkeinä hetkinä. Julian tuntema vaistomainen vastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä loukkasi hänen rakkauttaan ja hänen sydämensä käskyä, on yksi naisen kauniimpia puolia ja johtuu kenties synnynnäisestä hyveestä, jota eivät lait eikä sivistys voi tukahuttaa. Mutta kukapa uskaltaisikaan moittia naisia? Kun he ovat tukahuttaneet sen erikoisen tunteen, joka estää heitä kuulumasta kahdelle miehelle, niin eivätkö he silloin tunnu papeilta ilman uskontunnustusta? Jos jotkut ankarat sielut tahtoisivat moittia Juliaa siitä kompromissista, sovittelusta, minkä hän oli tehnyt velvollisuuksiensa ja rakkautensa välillä, niin tuntehikkaat sielut taas lukisivat tämän hänelle rikokseksi. Tämä yleinen moite on syytös joko sitä onnettomuutta vastaan, joka kohtaa lakia tottelemattomia, tahi eurooppalaisen yhteiskunnan perustuksena olevien laitosten surkeita epäkohtia vastaan.
Kaksi vuotta kului, joiden ajalla herra ja rouva d'Aiglemont viettivät ylhäisessä maailmassa tavallista elämää, elivät kumpikin itsekseen ja tapasivat toisiansa useammin seuraelämässä kuin kotona; jonkinlainen hieno ero, joka tekee lopun monesta avioliitosta suuressa maailmassa. Eräänä iltana istuivat, harvinaista kyllä, molemmat aviopuolisot yhdessä salongissaan. Rouva d'Aiglemontin luona oli eräs ystävätär päivällisillä. Kenraali joka aina söi ulkona, oli jäänyt kotiin.
"Te tulette hyvin iloiseksi, rouva markisitar", sanoi herra d'Aiglemont ja pani pois kahvikupin.
Markiisi katsoi rouva de Wimphen'iin puoleksi vahingoniloisena, puoleksi surullisena ja lisäsi:
"Minä lähden pitkälle metsästysretkelle ylihovijahtimestarin kanssa. Te saatte ainakin kahdeksan päivän kuluessa olla täydellisesti leskenä, ja siitähän te pidätte, mikäli minä tiedän… Guillaume", sanoi hän palvelijalle, joka tuli hakemaan kuppeja, "käske valjastamaan!"
Rouva de Wimphen oli se Louisa, jota rouva d'Aiglemont ennen muinoin tahtoi neuvoa pysymään naimattomana. Molemmat naiset vaihtoivat ymmärtävän katseen, joka osoitti, että Julia oli löytänyt surussansa uskotun, kalliin ja rakastavan uskotun, sillä rouva de Wimphen oli hyvin onnellinen avioliitossaan; ja juuri se, että he elivät erilaisissa oloissa, teki toisen onnen takeeksi hänen osanotostaan toisen onnettomuuteen. Tämän kaltaisissa tapauksissa on erilainen kohtalo melkein aina lujana ystävyyssiteenä.
"Onko nyt metsästysaika?" sanoi Julia katsahtaen välinpitämättömin silmäyksin mieheensä.