Hänen huolestunut ilmeensä osoitti, kuinka tärkeänä hän piti sitä, että saisi olla mukana katselmuksessa.
"No, mennään sitten, Julia! Sinähän et pidä väkitungoksessa seisoskelemisesta."
"Ei, pysähtykäämme, isä! Voin joka tapauksessa nähdä keisarin täältä. Jos hän tulee tapetuksi sodassa, niin enhän minä ole ikinä nähnyt häntä."
Isä säpsähti kuullessaan nämä itsekkäät sanat; hän huomasi tyttärensä äänestä, että tämä oli itkemäisillään; hän katsoi häntä ja luuli näkevänsä hänen alas luotujen silmäluomiensa alla pari kyyneltä, joiden syynä ei ollut niin paljon harmi kuin ne ensimäiset surut, joiden salaisuutta vanhan isän ei ole vaikea arvata. Äkkiä punastui Julia ja päästi huudahduksen, jonka merkitystä vahdit yhtä vähän kuin hänen isänsäkään ymmärsivät. Muuan upseeri, joka tuli pihasta portaita kohden, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan huudahduksen, riensi puiston kaariportille, tunsi nuoren tytön, jonka hetkiseksi peittivät näkyvistä krenatöörien korkeat karvalakit, ja peruutti heti häntä ja isäänsä varten käskyn, jonka itse äsken oli antanut. Välittämättä siitä tyytymättömyydestä, jota kaariporttia saartava komea väkijoukko osoitti, veti hän lempeästi ihastuneen nuoren tytön luoksensa.
"Nyt minä ymmärrän, miksi hän oli niin vihainen ja niin kiihkeä, koska sinä olit täällä päivystäjänä", sanoi vanha herra upseerille samalla kertaa vakavasti ja leikillisesti.
"Herra herttua", vastasi nuori mies, "jos tahdotte saada hyvän paikan, niin älkäämme jutelko. Keisari ei pidä odottamisesta ja minä olen saanut suurmarsalkalta käskyn mennä ilmoittamaan hänelle."
Puhuessaan oli hän jonkunmoisella tuttavallisuudella tarttunut Julian käsivarteen ja vei hänet nopeasti mukanaan Carrousel-kentälle. Suureksi ihmeekseen näki Julia suunnattoman väkijoukon tunkeilevan palatsin harmaiden muurien ja ketjuilla aidattujen nelikulmaisten hiekkakenttien välillä keskellä Tuillerin pihaa. Sotamiehillä, jotka olivat asetetut pitämään tietä vapaana keisarille ja tämän esikunnalle, oli täysi työ pysytelläidä niin, ettei tämä väkijoukko, joka tunkeili ja surisi kuin mehiläisparvi, työntäisi heitä syrjään.
"Onko se hyvin kaunista?" kysyi Julia hymyillen.
"Varokaa!" huusi äkkiä upseeri, otti Juliaa vyötäisiltä, nosti hänet voimakkaasti ja reippaasti ylös ja saattoi hänet syrjään muutaman pylvään luo.
Ellei hän olisi niin kiivaasti vetänyt syrjään pientä uteliasta sukulaistaan, olisi tämä voinut joutua sen valkean, viheriäisellä ja kullalla kirjaillulla satulalla varustetun hevosen jalkoihin, jota Napoleonin mamelukki talutti ohjaksista aivan kaariportin alla kymmenen askelta kaikkien niiden hevosten jälestä, jotka odottivat keisarin seurueeseen kuuluvia korkea-arvoisia upseereita. Nuori mies valmisti paikan isälle ja tyttärelle kauaksi oikealle väkijoukon etupuolelle ja antoi merkin kahdelle vanhalle krenatöörille että nämä suojelisivat heitä kummankin puolin. Kun upseeri tuli takaisin palatsille, olivat Julian kasvot saaneet takaisin iloisen ja onnellisen ilmeen sen lyhyen säikähdyksen perästä, joka oli kuvastunut niissä silloin kun tuo valkea hevonen oli hypännyt; hän oli salaisesti puristanut upseerin kättä joko kiittääkseen tätä hänelle äsken osoittamastaan pienestä palveluksesta tahi sanoakseen hänelle: "oletteko nyt vihdoinkin täällä!" Hän taivutti myös lempeästi päätään vastaukseksi siihen kunnioittavaan kumarrukseen, jonka upseeri teki hänelle ja hänen isälleen ennenkuin riensi pois. Vanha herra, joka näytti tahallaan jättäneen molemmat nuoret yksin, säilytti vakavan ilmeensä ja pysyttelihe vähän tyttärensä takana, mutta hän piti häntä salaa silmällä sill'aikaa kun oli olevinansa kokonaan kiintynyt Carroussel-kentän tarjoomaan komeaan näkyyn. Kun Julia katsoi isäänsä niinkuin koulupoika, joka pelkää opettajaansa, vastasi tämä hänelle iloisesti ja hyvänsuovasti hymyillen; mutta hänen terävä katseensa oli seurannut upseeria aina kaariportille asti eikä mikään tästä lyhyestä kohtauksesta ollut jäänyt häneltä huomaamatta.