"Kuinka tämä on kaunista!" sanoi Julia hiljaan puristaen isänsä kättä.
Carroussel-kentän tällä hetkellä tarjooma ihana ja komea näky houkutteli saman huudahduksen tuhansilta katsojilta, jotka kaikki tuijottivat siihen ihailevin silmäyksin. Toinen ihmisrivi, yhtä taaja kuin se, jossa isä ja nuori tyttö olivat, täytti yhdensuuntaisesti palatsin kanssa sen kapean kivillä lasketun paikan, joka ulottuu pitkin Carrousel-kentän viereistä aitausta. Naisten erilaiset puvut piirsivät jonkinmoisen kehän sen suunnattoman, pitkulaisen nelikulmion ympäri, jonka Tuilleriain rakennukset ja tämä aitaus, silloin vastarakennettu, muodostavat. Vanha kaartinrykmentti, jonka oli määrä esiintyä katselmuksessa, täytti tämän suuren nelikulmion muodostaen vastapäätä palatsia vaikuttavia sinisiä, kymmenrivisiä jonoja. Aitauksen toisella puolella ja Carrousel-kentällä seisoi yhdensuuntaisissa riveissä useita jalkaväki- ja ratsuväkirykmenttejä valmiina marssimaan sen riemuportin alitse, joka koristaa kallerin keskustaa, ja jonka huipussa siihen aikaan nähtiin komeita venetsialaisia hevosia. Rykmenttisoittokunta oli sijoitettu alemmaksi Louvren kallerin viereen ja peittivät sen näkyvistä päivystävät puolalaiset keihäsmiehet. Suuri osa hiekoitettua nelikulmiota oli tyhjä kuin areena, valmistettuna näiden äänettömien joukkojen manöövereitä varten, näitä joukkoja varten, jotka seisoivat siinä järjestettyinä sotataidon sopusuhtaisten lakien mukaan ja joiden kymmenestä tuhannesta pistimestä auringonsäteet salamoina heiastuivat. Tuuli leikki sotilaitten sulissa ja pani ne lainehtimaan kuin puut metsässä kovan viiman taivuttamina. Nämä vanhat joukot seisoivat siinä loistavina ja mykkinä välkkyen tuhansin värein erilaisissa virkapuvuissaan, aseissaan, koristuksissaan ja nauhoissaan. Tämä suunnaton taulu, joka oli pienoiskuva taistelutantereesta ennen tappelua, tarjosi runollisen näyn kaikkine ympäristöineen ja omituisine tarpeineen taustanaan majesteetillinen rakennus, jonka liikkumattomuus näytti olevan esikuvana johtajille ja sotamiehille. Katsojat joutuivat tahtomattaan vertailemaan näitä ihmismuureja ja kivimuureja keskenään. Kevätaurinko valaisi runsaasti sekä äsken rakennettuja valkoisia muureja että vuosisatoja vanhoja, se paistoi täydeltä terältä näille lukemattomille ahavoittuneille kasvoille, jotka kaikki kertoivat kestettyjen vaarojen historiaa ja jotka vakavina odottivat vasta tulevia. Kunkin rykmentin överstit olivat ainoat, jotka kulkivat edestakaisin näiden sankarien muodostamien rintamain edessä. Ja sitten näitten joukkojen takana, jotka välkkyivät hopeasta, taivaansinisestä, purppurasta ja kullasta, saattoi nähdä kolmivärisiä standaarilippuja, keihäisiin kiinnitettyinä, ja kuuden väsymättömän puolalaisen ratsumiehen kantamina, jotka niinkuin pellon vieressä olevaa laumaa paimentavat koirat, lakkaamatta lensivät sotaväen ja väkijoukon väliä estääkseen viimemainittua tunkeutumasta sen kapean kaistaleen yli, joka sille oli määrätty keisarillisen kallerin vierestä. Elleivät nämä miehet olisi liikkuneet, olisi voinut luulla olevansa prinsessa Ruususen nukkuvassa linnassa. Kevättuuli, joka liehutti krenatöörien pitkäkarvaisia karvalakkeja, osoitti paraiten miten liikkumattomina nämä sotilaat seisoivat, ja väkijoukon surina teki heidän äänettömyytensä vielä huomattavammaksi. Ainoastaan joskus kuului symbaalin kilisevä ääni tahi lyönti, joka erehdyksessä sattui bassorumpuun ja jota keisarillisen palatsin synnyttämä kaiku toisti muistuttaen kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä rajuilman edellä. Kuvaamaton innostus vallitsi tässä odottavassa joukossa. Ranskan piti sanoa hyvästit Napoleonille ennenkuin hän lähti retkelle, jonka vaarat vähäpätöisinkin kansalainen saattoi arvata. Kysymys oli silloin Ranskan vallan olemassaolosta. Tämä ajatus näytti sytyttävän sekä kansalaisia että sotilaita, jotka kaikki yhtä äänettöminä seisoivat tiheään sullottuina tässä aidatussa paikassa, jonka yllä Napoleonin kotka ja henki liitelivät. Useiden läsnäolevien ja sotilaitten välillä vaihdettiin jäähyväissanoja, he sanoivat toisilleen hyvästit kenties ijäksi; mutta kaikista sydämistä, niistäkin, jotka olivat enimmin vihamielisiä keisaria vastaan, kohosi taivaaseen lämpimiä toivomuksia isänmaan kunnian puolesta. Nekin miehet, jotka olivat enimmin väsyneitä Ranskan ja Europan väliseen taisteluun, olivat kaikki luopuneet vihastaan astuessaan riemuportin alatse, sillä he ymmärsivät, että vaaran hetkellä Napoleon oli koko Ranska. Linnankello löi puolta yhtä. Samassa taukosi väkijoukosta kuulunut surina ja hiljaisuus tuli niin syväksi, että olisi saattanut kuulla lapsen puhuvan. Vanha herra ja hänen tyttärensä, jotka näkyivät elävän ainoastaan silmin, saattoivat eroittaa kannuksien kilinää ja miekkojen kalsketta, jotka kaikuivat linnan pylväiköstä.
Pieni mies, jotenkin lihava, puettu viheriäiseen virkapukuun, valkeisiin housuihin ja ratsusaappaisiin, näyttäytyi äkkiä. Päässä oli hänellä kolmikulmainen hattu, joka näytti vaikuttavan yhtä lumoavasti kuin mies itse. Kunnialegionan leveä, punainen nauha koristi hänen rintaansa; hänellä oli pieni miekka sivullaan. Miestä katsottiin kaikilta tahoilta samalla kertaa. Rummut alkoivat heti päristä, molemmat soittokunnat alkoivat soittaa erästä sotaisaa säveltä, johon kaikki soittokoneet yhtyivät hienoimmasta huilusta aina mahtavaan bassorumpuun saakka. Tästä sotaisesta kehoituksesta syttyivät kaikki sydämet, liput liehuivat, sotamiehet tekivät kunniata kivääreillä säännöllisesti ja yht'aikaa, joka kaikki sai pyssyt ensimmäisestä viimeiseen riviin Carrousel-torilla liikahtamaan. Komentosanat lensivät kuin kaiku rivistä riviin. Innostunut väkijoukko kajahutti huudon: "eläköön keisari!" Vavistus kävi läpi väkijoukon, kaikki liikkui, kaikki huojui. Napoleon oli noussut hevosen selkään. Tämä antoi jälleen elämän mykille joukoille, äänen soittokoneille, lennon kotkille ja lipuille ja ilmeen kaikille kasvoille. Yksin tämän vanhan palatsin korkeiden kallerien muuritkin näyttivät huutavan: "eläköön keisari!" Se ei ollut inhimillistä, se oli jotain loihduttua, ikuisen mahdin kuva, tahi vielä paremmin ohimenevä kuva tästä niin ohimenevästä vallasta. Mies, jonka ympärillä oli niin paljon rakkautta, ihastusta, uskollisuutta, onnentoivotuksia, mies, jonka tähden aurinko oli ajanut pois pilvet taivaalta, istui hevosensa selässä kolme askelta siitä pienestä eskadroonasta, joka seurasi häntä, suurmarsalkka vasemmalla sivullaan ja päivystävä marsalkka oikealla. Huolimatta kaikesta siitä liikunnasta, jota hän herätti, ei yksikään piirre hänen kasvoissaan näyttänyt muuttuvan.
"Niin, tietysti Vagramilla keskellä tulta, Moskovassa kaikkien kuolleitten seassa, hän on aina tyyni, hän!"
Tämän vastauksen moniin hänelle tehtyihin kysymyksiin antoi se krenatööri, joka seisoi nuoren tytön vieressä. Julia vaipui hetkeksi kokonaan näiden kasvojen tarkastamiseen, joiden tyyneys todisti niin suurta oman valtansa tuntemista. Keisari huomasi neiti Chatillonnet'in, kumartui Ducre'en päin ja sanoi pari sanaa, jotka saivat suurmarsalkan hymyilemään. Manööverit alkoivat. Jos nuori tyttö tähän asti oli jakanut huomiotansa Napoleonin liikkumattomien kasvojen ja osastojen sinisten, viheriäisten ja punaisten rivien välillä, niin kiintyi hän nyt, sen sijaan että olisi katsellut vanhojen sotilaitten nopeita ja säännöllisiä liikkeitä, melkein kokonaan erääseen nuoreen upseeriin, joka ratsasti liikkuvien rivien välissä ja lakkaamatta palasi sen ryhmän luo, jonka etunenässä loisti yksinkertaisesti puettu Napoleon. Tällä upseerilla oli komea musta ratsu ja hänet saattoi eroittaa kirjavasta väkijoukosta siitä taivaansinisestä virkapuvusta, jota keisarin käskyläisupseerit tavallisesti kantoivat. Hänen koristeensa kimaltelivat auringon valossa niin vilkkaasti, että katsojain täytyi verrata häntä virvatuleen, näkyväiseen sieluun, jonka keisari oli pannut elähyttämään ja johtamaan näitä pataljoonia, joiden aseet leiskuivat tulta, kun ne yhdestä hänen silmiensä merkistä hajaantuivat, kokoontuivat, huojuivat kuin laineet virran pyörteessä tahi liikkuivat hänen edessään niinkuin ne pitkät, suorat ja korkeat aallot, joita vihastunut valtameri heitti hänen rantojaan vastaan.
Kun manööverit loppuivat, tuli käskyläisupseeri ratsastaen ohjakset höllänä ja pysähtyi keisarin eteen odottaen hänen käskyjänsä. Sillä hetkellä oli hän kahdenkymmenen askeleen päässä Juliasta vastapäätä keisarillista ryhmää asennossa, joka jotenkin paljon muistutti kenraali Rappin asentoa Gerardin taulussa "Austerlitzin tappelu". Nuorella tytöllä oli hyvä tilaisuus ihailla rakastettuansa koko hänen sotilaallisessa kauneudessaan. Översti Viktor d'Aiglemont ei ollut täyttä kolmeakymmentä vuotta vanha, oli pitkä, hyvin muodostunut ja solakka. Hänen kaunis vartalonsa ei näyttäytynyt milloinkaan niin hyvin edukseen kuin silloin kun hän käytti voimaansa ohjatakseen hevostaan, jonka pehmeä ja notkea selkä näytti taipuvan hänen allansa. Hänen tummanveriset, miehuulliset kasvonsa olivat niin kuvaamattoman miellyttävät kuin piirteitten täydellinen säännöllisyys ja nuoruus voi ne tehdä. Hänen palavat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat, näyttivät kahdelta valkealta ovaalilta kahden mustan juovan välissä. Hänen nenänsä oli miellyttävän kaareva niinkuin kotkannokka. Noiden välttämättömien mustien viiksien alla hohti hänen huuliensa purppurapuna sitä heleämmin. Hänen vahvapiirteisillä poskillaan oli helakka väri ja niiden keltaisenruskea vivahdus todisti tavatonta voimaa. Hänen kasvonsa olivat niitä, joihin urhoollisuus on painanut leimansa; ne olivat sitä tyyppiä, jota taiteilija meidän päivinämme etsii tahtoessaan kuvata Ranskan keisariajan sankareita. Hänen hevosensa oli märkänä hiestä ja sen levoton pää osoitti äärimmäistä maltittomuutta, sen molemmat etujalat olivat leveällä ja pysähtyneet samalle viivalle niin ettei toinen jalka ollut yhtään toista edellä. Se heilutti pitkää tuuheaa häntäänsä. Sen uskollisuus oli tarkka kuva sen herran uskollisuudesta keisaria kohtaan. Kun Julia näki rakastettunsa niin kiintyneenä Napoleonin katseitten tarkkaamiseen ja kun hän ajatteli, ettei tämä vielä ollut katsonut häntä, tunsi hän itsensä hetkiseksi mustasukkaiseksi. Äkkiä sanoo hallitsija jotain, Viktor kannustaa hevosensa ja lähtee laukkaamaan, mutta erään pylvään varjo hiekalla säikäyttää hevosen, se hytkähtää ja karkaa ylös niin äkkiä, että näyttää kuin ratsastaja tulisi heitetyksi alas. Julia huudahtaa ja kalpenee; hänen silmänsä ovat kiinnittyneet hevoseen, jota upseeri pieksee rangaistukseksi samalla kun ratsastaa pois kertoakseen Napoleonin käskyn. Nämä vilkkaat kohtaukset ovat niin kokonaan vetäneet Julian huomion puoleensa, että hän itsekään huomaamattaan on tarttunut isänsä käsivarteen ja tahtomattaan antanut hänelle tiedon ajatuksistaan sormiensa enemmän tahi vähemmän lujan puristuksen kautta. Kun Viktor oli putoamaisillaan hevosen selästä, tarttui hän vielä kiivaammin isäänsä kiinni, juurikuin itse olisi ollut vähällä kaatua. Vanha herra tarkasti synkällä ja tuskallisella levottomuudella tyttärensä ilmehikkäitä kasvoja, ja sääliä, mustasukkaisuutta, vieläpä hätääkin saattoi lukea jokaisesta hänen piirteestään. Mutta kun Julian silmien tavaton loiste, huudahdus, joka pääsi häneltä ja hänen kätensä suonenvedontapainen puristus kokonaan ilmaisivat hänelle tytön salatun rakkauden, silloin mahtoi surullisia tulevaisuudennäkyjä ilmestyä hänelle, sillä hänen kasvonsa kävivät melkein kammottavan näköisiksi. Sillä hetkellä näytti Julian sielu muuttaneen nuoreen sotilaaseen. Ajatus, vielä kauheampi kuin ne, jotka tähän asti olivat peloittaneet vanhusta, oli luettavana hänen kärsivissä kasvoissaan nähdessään d'Aiglemontin tämän ratsastaessa heidän edessään vaihtavan ymmärtäviä silmäyksiä Julian kanssa, jonka silmät olivat kosteat ja jonka piirteet osoittivat tavatonta eloisuutta. Hän saattoi kiireellisesti tyttärensä sisään Tuilleripuistoon.
"Mutta isä", sanoi hän, "Carrousel-kentällä on vielä joukkoja, jotka alkavat tehdä manöövereitä."
"Ei, lapseni kaikki joukko-osastot marssivat par'aikaa pois."
"Sitä en usko, isä. Herra d'Aiglemont olisi antanut niiden tulla esiin…"
"Mutta minä en voi hyvin, lapseni, enkä tahdo viipyä kauempaa."