Julian ei ollut vaikea uskoa isäänsä luodessaan silmäyksen hänen kasvoihinsa, jotka isällisestä levottomuudesta olivat saaneet kärsivän ilmeen.
"Voitko hyvin huonosti?" kysyi hän välinpitämättömästi, siihen määrään olivat hänen ajatuksensa toisaalla.
"Eikö jokainen päivä ole armon päivä minulle?" kysyi vanha herra.
"Aiotko nyt taas tehdä minut surulliseksi puhumalla kuolemastasi? Minä olin niin iloinen. Tahdotko olla kiitti ja ajaa pois nämä pahat, tuhmat ajatukset?"
"Ah, sinä hemmoiteltu lapsi!" huudahti isä huoaten. "Parhaatkin sydämet ovat toisinaan hyvin julmia! Omistaa elämänsä teille, olla ajattelematta muuta kuin teitä, valmistaa teille hyvä toimeentulo, uhrata teidän tähtenne oma makunsa ja omat mielitekonsa, jumaloida teitä, antaa teille veremme, tämä kaikki siis ei merkitse mitään? Te otatte välinpitämättömästi kaikki vastaan. Saadakseen aina nähdä teidän hymyilevän ja vastaanottaa teidän alentuvaa rakkauttanne pitäisi olla kaikkivaltias niinkuin Jumala. Ja sitten tulee eräs toinen, mies, jota te rakastatte, tahi teidän miehenne ja ottaa teidän sydämenne meiltä."
Julia katsoi kummastuneena isäänsä. Tämä kulki hitaasti ja katseli häntä hiutunein silmäyksin.
"Vieläpä te teeskentelettekin meidän edessämme", jatkoi hän, "niin kenties itsennekin edessä…"
"Mitä sinä sanot, isä?"
"Minä luulen, Julia, että sinulla on salaisuuksia minulta. — Sinä olet rakastunut", lisäsi hän vilkkaasti, nähdessään tyttärensä punastuvan. "Ah, minä olin toivonut näkeväni sinut uskollisena vanhalle isällesi kunnes hän kuolisi, toivoin saavani pitää sinut luonani iloisena ja säteilevänä, saavani ihailla sinua sellaisena kuin olit ollut tähän asti! Kun en tuntenut kohtaloasi, olisin voinut uskoa, että tulevaisuutesi on onnellinen; mutta nyt on mahdotonta toivoa sinun tulevan onnelliseksi, sillä sinä rakastat överstiä enemmän kuin serkkua. En voi enää epäillä sitä."
"Minkätähden en saisi rakastaa häntä?" huudahti hän vilkkaasti ja uteliaasti.