"Ah, Julia, sinä et voisi ymmärtää minua", vastasi isä huoaten.
"Mutta sano se kaikissa tapauksissa", toisti hän vähän kärsimättömästi.
"No hyvä, kuuntele sitten, lapseni. Nuoret tytöt luovat itselleen usein mitä jaloimpia, mitä ihanimpia tauluja, ihannekuvia, sepittävät itselleen mielikuvituksellisia käsityksiä miehistä, rakkaudesta, maailmasta; sitten omistavat he viattomuudessaan jollekin erityiselle luonteelle ne täydellisyydet, joista ovat unelmoineet, ja antautuvat sen valtaan; valitsemassaan miehessä rakastavat he tätä runoiltua olentoa. Mutta aikaa myöten, kun he eivät enää voi vapautua onnettomuudestaan, vapautua siitä petollisesta olennosta, jonka itse olivat kaunistellen maalanneet, muuttuu heidän entinen epäjumalansa hirvittäväksi aaveeksi. Julia, tahtoisin mieluummin nähdä sinun rakastavan vanhusta, kuin överstiä. Voi, jos voisit siirtyä kymmenen vuotta eteenpäin ajassa, niin saisit nähdä, että minä olen oikeassa. Tunnen Viktorin: hänen iloinen luonteensa on hilpeyttä ilman sielua, kasarmimaista iloisuutta, hän on tuhlaavainen eikä ole lahjakas. Hän on yksi niistä miehistä, jotka taivas on luonut sulattamaan ruokaa neljä kertaa päivässä, nukkumaan, rakastamaan ensimäistä naista, joka tiellensä sattuu ja tappelemaan. Hän ei ymmärrä elämää. Hänen hyvä sydämensä — sillä hänellä on hyvä sydän — saa hänet kenties lahjoittamaan kukkaronsa jollekin köyhälle tahi toverille; mutta hän on pintapuolinen ja ajattelematon, hänellä ei ole sitä sydämen hienotunteisuutta, joka tekee meidät orjiksi saattaaksemme naisen onnelliseksi; hän on taitamaton, itsekäs. Siinä on monta muttaa…"
"Niin, mutta isä, onhan hänellä täytynyt olla ymmärrystä ja tietoja tullakseen överstiksi…"
"Ystäväni, Viktor pysyy överstinä kaiken ikänsä. Minä en ole nähnyt vielä ketään, jota katsoisin kyllin arvokkaaksi sinulle", sanoi vanhus melkein ihaillen.
Hän oli vaiti hetkisen, katsoi tyttäreensä ja lisäsi:
"Mutta, Julia-parkani, sinä olet vielä liiaksi nuori, liiaksi heikko, liiaksi arka voidaksesi kantaa avioliiton suruja ja vaikeuksia. D'Aiglemontin ovat vanhempansa hemmoitelleet, niinkuin minä ja äitisi olemme hemmoitelleet sinut. Kuinka voikaan toivoa, että te ymmärtäisitte toisianne, kun teillä on kaksi eri tahtoa, joiden hirmuvalta olisi sovittamaton? Sinä tulisit joko uhriksi tahi hirmuvaltiaaksi. Sekä toinen että toinen katkeroittavat yhtä suuressa määrin naisen elämää. Mutta sinä olet lempeä ja vaatimaton, sinä tulisit pian sorretuksi. Ja vihdoin on sinulla", sanoi hän liikutetulla äänellä, "tunteen hienous, jota väärinkäsitettäisiin, ja silloin…"
Hän ei voinut jatkaa, hän sai vedet silmiinsä. "Viktor", jatkoi hän hetken perästä, "loukkaisi sinun nuorta, lapsellista sieluasi. Minä tunnen sotilaat, Julia, olen elänyt armeijan keskuudessa. Harvoin näiden miesten sielut voivat vapautua niistä tottumuksista, jotka he ovat saavuttaneet joko niiden onnettomuuksien kautta, joiden keskellä he ovat liikkuneet, tahi seikkailurikkaan elämänsä takia."
"Sinä tahdot siis, isä", sanoi Julia puoleksi vakavalla ja puoleksi leikillisellä äänellä, "että minun pitää tukahuttaa tunteeni ja mennä naimisiin ei itseni vaan sinun tähtesi."
"Mennä naimisiin minun tähteni?" huudahti isä kummastuneena, "minunko tähteni, tyttöseni, minun, joka pian en saa enää antaa sinulle hyvää tarkoittavia nuhteitani! Minä olen aina huomannut että lapset luulevat vanhempain heidän tähtensä tekemät uhraukset johtuvan itsekkäistä syistä. Mene naimisiin Viktorin kanssa, Julia! Kerran tulet sinä katkerasti itkemään hänen tyhjyyttään, hänen kykenemättömyyttään rakastamaan, ja tuhansia muita suruja, joita hän tulee valmistamaan sinulle. Muista silloin, että meidän kävellessämme näiden puiden alla, sinun vanhan isäsi ennustava ääni turhaan on kaikunut sinun korviisi!"