"Hyvää yötä!" sanoi Julia. "Minä aijon tehdä samoin. Anna minun riisuutua rauhassa."
"Kuinka tyly te olette tänä iltana! Minä tottelen teitä, rouva markisitar."
Kenraali meni omaan huoneeseensa. Julia seurasi häntä sulkeakseen oven, joka johti hänen huoneeseensa, ja riensi vapauttamaan lordi Grenvilleä. Hän sai takaisin koko mielenmalttinsa ja ajatteli, että vanhan lääkärinsä käynti hänen luonaan voisi olla aivan luonnollinen; hän voisi jättää hänet vierashuoneeseen mennäkseen panemaan levolle tytärtänsä ja hän pyytäisi hänen menemään sinne aivan hiljaa. Mutta kun hän avasi pukuhuoneen oven päästi hän vihlovan huudon. Lordi Grenvillen sormet olivat joutuneet oven väliin ja murskaantuneet.
"Mitä tämä on?" kysyi miehensä.
"Ei mitään!" vastasi hän. "Minä pistin itseäni nuppineulalla."
Hänen huoneensa ovi avautui äkkiä. Markisitar luuli, että miehensä tuli osanotosta häntä kohtaan ja tunsi inhoa tätä osanottoa kohtaan, joka ei lähtenyt sydämestä. Hän tuskin ehti sulkea pukuhuoneen oven, eikä lordi Grenville ehtinyt ottaa pois kättänsä. Kenraali tuli todellakin sisään, mutta markisitar erehtyi, hän tuli jonkin vuoksi, joka koski häntä itseä.
"Voitko lainata minulle silkkikaulaliinan? Tuo tuhma Charles ei ole antanut minulle yhtään ainoata liinaa sitoakseni päähäni. Ensi aikana kun me olimme naimisissa, järjestit sinä kaikki minun tavarani niin turhantarkalla huolellisuudella, että se oli oikein ikävä. Voi, kuherruskuukausi ei kestänyt kauvan ei minulle eikä minun kaulaliinoilleni! Nyt olen minä jätetty noiden ihmisten maallikkohoidon varaan, eikä kukaan heistä välitä minusta."
"Tässä on kaulaliina. Ettekö ollut vierashuoneessa?"
"En."
"Te olisitte ehkä vielä voinut tavata lordi Grenvillen siellä."