Julia nousi ylös ja heittäytyi Arturin syliin. Huolimatta nyyhkytyksistään kuuli hän hänen lemmensanansa:
"Olla onnellinen ja sitten kuolla…" sanoi hän. "Niin, niin!"
Koko Julian elämäkerta sisältyi tähän huudahdukseen, tähän luonnon ja lemmen huutoon, johon uskontoa vailla olevat naiset lankeevat. Artur otti hänet syliinsä ja kantoi sohvalle äkkinäisellä kiihkolla, minkä odottamaton onni lahjoittaa. Mutta äkkiä riuhtaisihe markisitar rakastajansa sylistä, loi häneen jäykän katseen niinkuin nainen, joka on kuolettavan epätoivon vallassa, tarttui hänen käteensä, otti kynttilän ja vei hänet mukaansa makuuhuoneeseen. Tultuaan sen sängyn eteen, jossa Helena nukkui, veti hän hiljaa vuodeuutimet syrjään ja näytti nukkuvaa lastaan toisella kädellä varjostaen kynttilää, ettei sen valo kohtaisi pienokaisen läpikuultavia ja tuskin ummistettuja silmäluomia. Helena makasi käsivarret hajallaan ja hymyili nukkuessaan. Julia osoitti katseella lastansa lordi Grenvillelle. Tämä katse sanoi kaikki.
"Puolison voimme me hyljätä silloinkin, jos hän rakastaa meitä. Mies on vahva olento, hänellä on keinoja lohduttaa itseään. Me voimme uhmata maailman lakia. Mutta mitä on lapsi ilman äitiä?"
Kaikki nämä ajatukset ja tuhansia vielä rukoilevampia oli hänen katseessaan.
"Me voisimme ottaa hänet mukaamme", kuiskasi Artur, "minä pitäisin hänestä niin paljon…"
"Äiti!" huudahti Helena ja heräsi.
Tämän sanan kuullessaan puhkesi Julia itkemään. Lordi Grenville istuutui ja jäi siihen käsivarret ristissä mykkänä ja synkkänä.
"Äiti!" Tämä kaunis lapsellinen huudahdus herätti niin monta jaloa tunnetta, niin paljo vastustamatonta myötätuntoisuutta, että rakkaus hetkeksi musertui äidinrakkauden mahtavasta äänestä. Julia ei ollut enään nainen, hän oli äiti. Lordi Grenville ei vastustanut häntä enää. Julian kyyneleet olivat voittaneet hänet. Samassa hetkessä avattiin eräs ovi kiivaasti ja sanat: "Rouva d'Aiglemont, oletko sinä siellä?" kaikuivat kuin ukkosen pamahdus molempain rakastajain sydämen läpi. Markiisi oli tullut takaisin. Ennen kuin Julia oli ehtinyt malttaa mieltänsä, suuntasi kenraali askeleensa vaimonsa huoneeseen. Molemmat huoneet olivat toistensa vieressä. Onneksi antoi Julia merkin lordi Grenvillelle, joka riensi piiloon pukuhuoneeseen, jonka oven markisitar sulki.
"Kas, tässä minä olen, rakas ystäväni", sanoi Viktor. "Metsästyksestä ei tullutkaan mitään. Minä aijon mennä nukkumaan."