"No, Artur, te ette totellut minua", sanoi rouva d'Aiglemont vapisevalla äänellä, palattuaan ja istuuduttuaan eräälle kahden hengen sohvalle, johon Artur ei uskaltanut tulla istumaan.
"Minä en voinut enää vastustaa haluani saada kuulla ääntänne, olla lähellä teitä. Se oli mielettömyyttä, hulluutta. Minä en voi enää hillitä itseäni. Minä olen tutkinut itseäni hyvin tarkasti, minä olen liian heikko. Minun täytyy kuolla. Mutta kuolla näkemättä teitä, kuulematta hameenne kahinaa, vastaanottamatta kyyneleitänne, mikä kuolema!"
Hän tahtoi poistua Julian luota, mutta tehdessään nopean liikkeen putosi pistooli hänen taskustaan. Markisitar katsoi tätä asetta ilman, että silmänsä ilmaisivat rakkautta tahi pienintäkään ajatusta. Lordi Grenville nosti ylös pistoolin ja näytti olevan hyvin epämiellyttävästi liikutettu tästä tapauksesta, joka saattoi näyttää rakastajan tahalla tehdyltä tempulta.
"Artur?" kysyi Julia.
"Rouva markisitar", vastasi hän ja loi silmänsä alas, "minä tulin täynnä toivoa, minä luulin…"
Hän vaikeni.
"Tahdoitteko tehdä itsemurhan täällä minun luonani?" huudahti Julia.
"En yksinäni", vastasi hän hiljaan.
"Kenen vielä te tahdoitte tappaa? Ehkä mieheni?"
"Ei, ei!" huudahti hän tukahutetulla äänellä. "Mutta rauhoittukaa", lisäsi hän, "minä olen luopunut onnettomasta päätöksestäni. Kun astuin sisään, kun näin teidät, silloin sain minä voiman vaieta, kuolla yksin."