"Hän ei ole jättänyt Pariisia!" huudahti hän.
Hänen sanansa, joita rouva de Wimphen ei uskaltanut keskeyttää, purkautuivat esiin katkonaisesti levottomuutta herättävien väliaikojen lomassa. Joka keskeytyksen jälkeen lausui Julia seuraavan lauseen yhä suuremmalla epätoivolla. Viimeisiin sisältyi kauhistuttava tuska.
"Hän ei ole lakannut näkemästä minua, vaikk'en minä ole tiennyt siitä mitään. Sinä et tiedä, Louisa, hän kuolee ja hän tahtoo ottaa jäähyväiset minulta. Hän tietää, että mieheni on matkustanut pois tänä iltana, että hän tulee olemaan poissa useita päiviä ja hän tahtoo tulla tänne nyt. Voi, minä en voi kestää tätä! Minä olen hukassa. Viivy luonani! Kahden naisen läsnäollessa hän ei uskalla mitään. Voi, viivy, minä pelkään itseäni!"
"Mutta mieheni tietää, että olen ollut päivällisillä sinun luonasi", sanoi rouva de Wimphen, "ja hän tulee hakemaan minua."
"Ennenkuin sinä lähdet, olen lähettänyt hänet pois. Minusta tulee meidän molempien pyöveli. Ah, hänen täytyy uskoa, etten minä rakasta häntä enää. Ja tämä kirje, ystäväni, siinä oli lauseita, jotka näen tulikirjaimilla kirjoitettuna."
Vaunut pysähtyivät portin eteen.
"Ah!" huudahti markisitar jonkunlaisella ilolla, "hän tulee julkisesti, ilman mitään salaperäisyyttä."
"Lordi Grenville", huudahti palvelija.
Markisitar seisoi suorana, liikkumattomana. Kun hän näki Arturin kalpeana, laihana ja kärsivänä, oli hänen mahdoton pysyä ankarana. Vaikka lordi Grenville tunsi rajatonta pettymystä, kun ei saanut olla kahdenkesken Julian kanssa, esiintyi hän kylmänä ja tyynenä. Mutta näihin molempiin naisiin, jotka tunsivat hänen rakkautensa, vaikutti hänen käytöksensä, hänen äänensä, hänen katseittensa ilme sellaisella voimalla, mikä väitetään olevan sähkörauskulla. Markisitar ja rouva de Wimphen olivat kuin lumotut tämän kuulumattoman surun voimakkaasta vaikutuksesta. Lordi Grenvillen äänen väre sai rouva d'Aiglemontin vapisemaan niin ankarasti, ettei hän uskaltanut vastata hänelle pelosta, että hän huomaisi oman vaikutusvaltansa häneen. Lordi Grenville ei uskaltanut katsoa Juliaan, ja rouva de Wimphen jäi siten melkein yksin hoitamaan välinpitämätöntä keskustelua. Julia loi häneen katseen täynnä liikuttavaa kiitollisuutta hänen siten antamastaan avusta. Molemmat rakastavaiset hillitsivät siten tunteensa ja olivat pakoitetut pysymään velvollisuuden ja sopivaisuuden määräämissä rajoissa. Mutta nyt ilmoitettiin herra de Wimphen, ja kun molemmat ystävättäret näkivät hänen tulevan, loivat he toisiinsa katseen ja ymmärsivät sanoitta, että asema tuli vaikeammaksi. Mahdotonta oli vihkiä herra de Wimpheniä tähän salaiseen murhenäytelmään, eikä Louisa löytänyt mitään pätevää tekosyytä pyytääkseen miestään antamaan hänen viipyä ystävättärensä luona. Kun rouva de Wimphen puki päällensä saalin, nousi Julia ylös juurikuin auttaakseen häntä ja kuiskasi:
"Minä olen nyt tyyni. Kun hän on tullut julkisesti minun luokseni, niin mitäpä minulla olisi pelkäämistä? Mutta jos sinä et olisi ollut saapuvilla ensi hetkellä, kun näin hänet niin muuttuneena, niin minä en olisi voinut pitää itseäni pystyssä."