"Pikku raukka", huudahti Louisa ja otti Julian käden, "kuinka sinä voitkaan vielä elää?"
"Se on salaisuus", virkkoi markisitar ja teki melkein lapsellisen eleen. "Mutta sinä saat tietää sen. Minä nautin opiumia. Minä sain tämän ajatuksen, kun kuulin puhuttavan herttuatar de —— Lontoossa. Sinähän tiedät, Mathurin on kirjoittanut romaanin siitä. Minun landanumtippani ovat hyvin heikkoja. Minä nukun. Minä en ole valveilla juuri enempää kuin seitsemän tuntia ja silloin minä olen tyttäreni kanssa…"
Louisa silmäsi tulta uskaltamatta katsoa ystävättäreensä, jonka kaikista onnettomuuksista hän vasta ensi kerran sai oikein vihiä.
"Louisa, pidä salaisuuteni", sanoi Julia hetken hiljaisuuden jälkeen.
Eräs palvelia tuli ja jätti kirjeen markisittarelle.
"Ah!" huudahti hän ja kalpeni.
"Minä en kysy sinulta, keltä se on", sanoi rouva de Wimphen.
Markisitar luki kuulematta mitään; ystävättärensä näki mitä kiivaimpien tunteiden, mitä vaarallisimman kiihkon kuvastuvan rouva d'Aiglemontin kasvoille. Hän punastui ja kalpeni yht'aikaa. Vihdoin heitti Julia kirjeen tuleen.
"Tämä kirje saa minut rajattomasti levottomaksi. Voi, minua sydämeni uhkaa pakahtua."
Hän nousi ylös ja käveli edes takaisin; silmänsä säihkyivät.