"Te olette todistajani Jumalan edessä", sanoi markiisi ja kääntyi rouva de Wimphen'in puoleen, "että erityinen lupa on tarpeen, jotta minä saisin niinkin pienen armon. Siinä voitte nähdä, kuinka minun vaimoni käsittää rakkauden. Hän on saattanut minut niin pitkälle jonkun käsittämättömän petoksen kautta… Se on varsin hauskaa!"
Hän lähti.
"Mutta sinun miesparkasi on todellakin hyvin kiltti", huudahti Louisa, kun naiset jäivät yksin. "Hän rakastaa sinua."
"Oh, älä sano sanaakaan enää! Nimi jota minä kannan, saa minut vapisemaan…"
"Niin, mutta Viktor tottelee sinua aivan täydellisesti", sanoi Louisa.
"Hänen kuuliaisuutensa", vastasi Julia, "perustuu osaksi siihen suureen kunnioitukseen, jota minä herätän hänessä. Minä olen hyvin siveellinen nainen. Minä teen hänen kotinsa hauskaksi, minä en ole huomaavinani hänen seikkailujaan, minä en käytä mitään hänen omaisuudestaan, hän saa tuhlata sen korkoja niin paljon kuin haluaa; minä koetan ainoastaan säilyttää itse pääoman. Tällä hinnalla saan olla rauhassa. Hän ei ota selvää siitä minkälaista elämää minä vietän, taikka ei tahdo ottaa selvää siitä. Mutta kun minä tällä tavalla johdan miestäni, niin täytyy minun kuitenkin aina pelätä hänen luonteensa purkauksia. Minä olen niinkuin karhunkesyttäjä, joka pelkää, että kuonokoppa milloin tahansa rikkuu. Jos Viktor luulisi olevansa oikeutettu lakkaamaan kunnioittamasta minua, en uskalla ajatella, mitä voisi tapahtua, sillä hän on kiivas, itserakas ja ennen kaikkea turhamielinen. Jos hän ei ole kyllin viisas tehdäkseen hyvää päätöstä arkaluontoisessa asiassa, jossa hänen huonot ominaisuutensa tulisivat myös näyttämään jotakin osaa, niin on hän heikko luonteeltaan ja kenties tappaisi minut sekä seuraavana päivänä kuolisi itse surusta. Mutta niin ratkaisevaa onnea ei tapahdu…"
Seurasi hetken äänettömyys, jolloin molempain ystävättärien ajatukset johtuivat kaiken tämän salaiseen syyhyn.
"Minua on julmasti toteltu", sanoi Julia ja loi Louisaan ymmärtävän silmäyksen. "Enhän minä ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta minulle. Voi, hän on unohtanut minut ja siinä hän onkin tehnyt oikein. Olisi liian surullista, jos hänenkin elämänsä tulisi muserretuksi. Riittäähän, että minun elämäni on pilattu! Voitko ajatella, ystäväni, että minä luen englantilaisia sanomalehtiä ainoastaan siinä toivossa, että saan nähdä hänen nimensä painettuna. Hän ei ole vielä astunut ylähuoneeseen."
"Osaatko sitten englannin kieltä?"
"Enkö minä ole kertonut sinulle? Minä olen opetellut sitä."